Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava 2011) on nykyaikainen työläisromaani. Työläisiä eivät ole vain vaneritehtaan duunarit vaan myös työnantajaa edustava päähenkilö Pasi, joka joutuu viemään kotipaikkakunnalleen tuliaisiksi yt-neuvottelut. Kirja ei ole Suuri Duunarieepos laajuudeltaan, mutta hakematta mieleen pulpahtivat Pohjantähti-trilogia, Elämänmeno, Solveig ja Jussi ja Arto Salmisen teokset. Aihepiiriä enemmän tähän vaikutti Nousiaisen tapa pitää näkökulma enimmäkseen (pääoman liikkeistä) kärsivän puolella. Ihmisten vähemmän ihailtavat luonteenpiirteet tuodaan esiin toteavasti, ja valittu tyyli saa aikaan hillityn tasapuolisen, jopa lakonisen tunnelman.

Törmälän teollisuuspaikkakunnan duunarit syntyvät pessimisteiksi, mikään ei ole tavoittelemisen arvoista, perhettä lyödään ja joulut juopotellaan. Silti Nousiainen kuvaa armottomammin työnantajaportaan edustajien tunteettomuutta ja pinnallisuutta.

Kipeintä minulle teki lukea pikkupoikien -myöhemmin teinien- haaveista, jotka yksi kerrallaan ammutaan alas. Nousiaisen alleviivaamaton kerronta kuitenkin saa jatkamaan, ei tullut mieleen keskeyttää.
Kirja ahdistaa, mutta hyvällä ja ajattelemaan pistävällä tavalla.

Miika Nousiaisen Metsäjätti (Otava 2011) on nykyaikainen työläisromaani. Työläisiä eivät ole vain vaneritehtaan duunarit vaan myös työnantajaa edustava päähenkilö Pasi, joka joutuu viemään kotipaikkakunnalleen tuliaisiksi yt-neuvottelut. Kirja ei ole Suuri Duunarieepos laajuudeltaan, mutta hakematta mieleen pulpahtivat Pohjantähti-trilogia, Elämänmeno, Solveig ja Jussi ja Arto Salmisen teokset. Aihepiiriä enemmän tähän vaikutti Nousiaisen tapa pitää näkökulma enimmäkseen (pääoman liikkeistä) kärsivän puolella. Ihmisten vähemmän ihailtavat luonteenpiirteet tuodaan esiin toteavasti, ja valittu tyyli saa aikaan hillityn tasapuolisen, jopa lakonisen tunnelman.

Törmälän teollisuuspaikkakunnan duunarit syntyvät pessimisteiksi, mikään ei ole tavoittelemisen arvoista, perhettä lyödään ja joulut juopotellaan. Silti Nousiainen kuvaa armottomammin työnantajaportaan edustajien tunteettomuutta ja pinnallisuutta.

Kipeintä minulle teki lukea pikkupoikien -myöhemmin teinien- haaveista, jotka yksi kerrallaan ammutaan alas. Nousiaisen alleviivaamaton kerronta kuitenkin saa jatkamaan, ei tullut mieleen keskeyttää.
Kirja ahdistaa, mutta hyvällä ja ajattelemaan pistävällä tavalla.

Wednesday, June 1st

Woke up at 6.25. A World Record of sleeping for me on this trip. May be due of the dinner on the preceeding night. After shower I had to do a serious re-packing since it was the day of my resigning. After breakfast I guided everybody to clean their cottages and collected the keys as well. We packed the trailer, and it took less time than ever before (though some needed something from their bags that already were in the bottom...), I got some valuable help from Sebastian, who actually mentioned that he had done aircraft packing for a occupation in the past.

In our crew briefing I tried to tell everything that I imagined that could help the others on the following days. I had already started feeling sad to quit everything, but now it became more concrete.

The cyclists left and Urpo, Antti and I helped the tent crew in packing the tent for their next pit. Some empty cans and bottles were recycled and fresh food was purchased from the grocery store. We said goodbye to our friendly, warm-hearted host of the camping site and put the van engine running (now it was Pasi's turn to sit behind the wheel, cause he was the one who was to do the driving for now on) and headed to the ferry harbour in Gedser. (On route we were wondering where Urpo and Antti disappeared with their van. Later Antti told me that Urpo was desperately seeking for a village to find a grocery store. The reason was -of course- ice cream)

Some kind of malfunction of document files had occurred in the ferry office, and the number of 80 international librarians on their bikes was some kind of surprise among the staff. But after all everything was clear. While waiting to qet in the ferry I said goodbye to everyone (it was easy cause you were standing in a military-lookalike-queue by your bikes and nobody was wandering around...). Tears were close.

At the ferry we enjoyed a nourishing sausage and mashed potato lunch. Tuomas also made a little interview about me and my thoughts for the Day 5 film. Ella and Mace adjusted the final finesses for the presentation in Rostock.

Ella and Mace at the office.

The crossing of two hours went rapidly for me, cause I spent most of the time weeping, partly because of joy.

Ali "look, no chains" and I.

When the ferry arrived to Rostock harbour there was an exciting act to happen. Everyone rang their cycle bells when the bow port of the ferry opened. The welcoming committee and other half of the film crew was waiting, filming and waving at the dock. The view was spectacular! All motor vehicles had to wait that the parade of proud library folks had left the ferry. I hopped in Urpo's van and I listened the last farewells for me from the walkie-talkie. A glimpse of the last yellow vests catched my sight outside the harbor area.

Urpo and I navigated to Rostock railway station. I kept telling how wonderful the trip had been and how lucky I was to be able to work with such marvellous persons. We found the station easily. Shaked hands and hugged. Then Urpo was away.

I sat on a bench on the platform and tried to think for the past week, but a humming echo and flickering pictures mixed in my head. Of course an exhaustion also began to demand its tax. On the train to Hamburg I started to rearrange the memories and wrote memories to my notebook.

Hamburg Hauptbahnhof - main railway station- was like I remembered it from my interrail-trip. Crowded, noisy, and like at age of 19 I was busy to catch the connecting train.

At the airport I didn't have the time to eat, so I was eagerly waiting for dinner at the Hamburg-Riga flight. In vain, they didn't serve it on a short flight like that. I bought a sandwich. I also began to be really tired but couldn't get any sleep during transport. The connection at Riga airport to Helsinki was swift, I simply walked from one plane to another and it departured immediately. Again, no food on the plane but it wasn't so important anymore, my head hit the window repatedly cause I tended to fall asleep again and again.

I'm always for, when it comes to workers rights, but this time the Italian strike of luggage personnel at Helsinki Airport caused that I only see the rear lights of my bus to Turku. So I tried to take a nap at the airport lounge. Finally, at 3.50 am I climbed in the bus and after two and half hour ride I was back in my hometown. A short trip with taxi and at 6 am, at home. My cyc4lib was some less than 300 kms and only 25 by bike, but it was a whole trip for me.

I knew already in January that I wouldn't be able to make the whole trip, because of personal reasons. Of course I was sorry not to go all the way to Berlin. But I didn't stop being with the caravan, I kept following the blogposts, links, Kirjastokaistas excellent films, Facebook updates etc. I really admire all of you. It was an honour to work and travel with you.

We did something that never was done before in library world.

 

Tuesday, May 31th

 

Woke up at 4.30. Not tired at all. Funny.

Since I tried to avoid noise and wanted Jonas, Jukka and Mace to continue their sleep I felt like jogging a little. Morning in Nyköbing was kind, a little misty, calm and quite warm. It was nice to run across the streets of a wakening village, throwing glances to beautiful little gardens and pictoresque houses.

When returning to camping area, I met another early bird, it was Lauri who also had taken the chance to enjoy the sunrise.

 Soon after breakfast we packed the kitchen in the van and drove to get groceries for the afternoon coffee etc. The spot for the break was decided to be in a nature center Naturzentrum Halskov Vaenge –or somewhere pretty near.

Navigating was easier day after day so we didn’t drive any extra kilometres when searching the suitable spot. Glittering Baltic Sea, sun, sand, and some shadow from the birches. Excellent place (except the road was pretty narrow so we had to drive the van almost in the woods, and still there wasn’t that much space for drive-by bicycles and occasional cars.

 The sun had done it’s mission, people were hot and sweaty when they arrived so I think at least a dozen of cyclists took the opportunity to swim –no swimsuits, well, it was warm- before coffee.

 

I tried to shepherd everyone from the beach to kitchen van in time, because we had an appointment at Guldborgsund library (which is located in Nyköbing-Falster, I still am confused about these names of municipalities in Denmark). It was also my only chance to ride my bike with the whole group and I wanted to feel the unity and company, which was pretty much the whole idea of this journey.

 Cycling was fantastic! Some tiny paths along the coast, landscape, nice hills –not too steep, it was pure pleasure. Too pity that we only had some 20 – 22 kilometres when we arrived the library downtown Nyköbing.

 The backyard of the library was nice, perhaps it had been a summer theater or whatsoever, it was built like an greek amfi theater –in a half circle.

 In the library we were kindly hosted by Jan Holmquist. We got in to a serious business, thinking and wondering a theme ”how does a perfect library look like in my point of view?”. For an inspiration and a base Jan had matched a Skype call with Buffy J. Hamilton. The main clue in Buffy’s speech was creating the future for libraries in ways of an participatory librarianship (actually, I think that we here in Turku have done quite a bit in that sector).

 

When a not-so-quiet chat of our lovely group had finally ended we made a little briefing about the night and dinner which were to occur in this very same place, people got some time of their own to go and see the town, change clothes, take a long shower etc. (actually we also asked everyone to stay in the backyard for a while to get some group photos but approx. 50% forgot it in a glance…).

 

After a refreshing break of few hours we gathered back in the library, and we were served a dinner made by a Michelin-star chef Claus Meyer. What a joyful evening with full of conversation –it seemed to me that everyone picked a table with not-already-familiar company. Nice. Almost all of us also took part in library tour after dessert. I had a concrete memory from the tour as Bo stamped a date on my forehead.

 It was raining when we cycled back to camping area, but still a non-formal gathering and conversation inspired a couple of dozens in the tent. Rasmus leaded a music library improvement talk,  while a handwrestling competition took place in the other end of the table. If I got it right, the result was Sweden 1 – Finland 0.

 

 

 

Monday, May 30th

Bosei Sports Academy, Prästö

 

5.05 am. A horrible thought cut my sleep. Two bikes are missing. Leena and Susanna will join the cyclists in Rostock and their bikes were taken aboard already in Turku. Where are the bikes? I ended in conclusion that they were left in Copenhagen, at Black Diamond. When I was getting new bike to Yulia, the others had unpacked the trailer and put the bikes among the 10000000000 other bikes by the library. Great. No use trying to get any sleep again.

Rest of the morning was pleasant, the friendly hosts of ours gave us a chance to use the pool before breakfast (sauna was also heated because they had heard there were more than 20 Finns staying overnight…) so splashes and fascinated yells were heard soon after 7.30. Some of us reached more than 500 meters by swimming so it was a nice change for cycling.

 

A diverse breakfast with luxury dishes was welcomed, especially for our kitchen crew, who still got a chance to give their nerves and hands a little rest. The atmosphere of the academy was remarkable in many ways, though it was almost summer and there weren’t many students, the ones we saw were like sculptures from ancient greek athletes.

 

We had the ordinary meeting after breakfast and I told everybody about the two missing bikes. Because I was the most worried one I suggested we’d buy new bikes as replace, but Jukka calmed me down and decided we’d get the bikes from Copenhagen. Urpo and Antti would drive Stara and have the honour to find the bikes. Otherwise meeting was relaxed, cause we started to see that things were quite okay.

 

A former, now retired teacher of the academy kindly but in means of military commands, leaded participants to next passage, a library in Prästö. Urpo wasn’t so happy to drive back to CPH while Antti took it easy. I gave them the keys and descriptions. Tossu, Pasi and I took the course to the lunch spot.

 

                            First we take Mön, then we take Berlin.

                                                                 

                                                          

Once again, Denmark showed us its’ sweet side, being the villages well care taken and the views beautiful with fields, cattle, flowers and sea. We crossed teh old Mön bridge to get to the lunch spot, and the view was, again, breathtaking. The lunch spot was planned to locate in a small camping site, so when I saw a contact sign of the host, I called him. Again, we were pleasantly welcomed and the host promised to open the ice cream stand for us after lunch. Kitchen crew and I took a peek at the beautiful pier (no vehicles were allowed there, which is really understandable) and then we grabbed pots, pans and gas heaters.

Chef is trying to do some groceries... crabs, perhaps?

 

The moment I nearly fell asleep after work done, Jukka called me and asked for help, Yulia and Rasmus had crashed together, and Yulia needed escort to the lunch spot. At first I was scared how badly she was injured, but after some 8 kilometer drive I saw that the situation wasn't that bad. Anyway, after such a shock Yulia, her bike and I drove back to Mön.

 

When Yulia was escorted to have some rest in a shade, my phone rang again. It was Jukka -again- telling that a bee had struck Jonas in the eye... Now I got really scared because Jonas was our paramedic and what happens if paramedic is out of the game. Poor thing. So as an deja-vu I did the rescue trip with van and trailer again -reversing and circling on a narrow road of Danish countryside. Jonas's eye looked really bad and it hurt a lot. We didn't have eyedrops neither, but after some rest for the body and the sight he began to feel a bit better.

After having these accidents somehow solved I ran to the end of the Mön bridge to be guiding the cyclists to the lunch spot. It was a bit dangerous place because they were supposed to cross the road right at the end of the bridge and the motor traffic had quite reasonable speed there -and it was downhill too. It went well anyway at the end while Jukka, Bruce and Mace helped me to stop the traffic.

We had most enjoyable time while having lunch and ice cream in the sun or/and shade.

The accommodation for the two following nights was again something completely else. Mace had booked all the cottagess from  Nyköbing Falster City Camping to us. Pasi, Tossu and I found the camping site and were pleased that groceries could be made near as well (vegetables, milk, meat, bread, etc.).

 

A wonderful reunion! Urpo and Antti had found the bikes from Copenhagen(despite of the descriptions as Urpo said...)! Guys from the meeting/congress/circus/accommodation tent firm had also found their way to camping site and we helped them a bit to get the massive tent erected. And the same procedure continued, kitchengear and dinner preparations. I also learned to know the host of the camping site, he was a nice fellow (what else did you expect?). Once we got clear the regulations of the area I told how overwhelmed I was about everything happened so far during our trip. He seemed (yes yes...) to be very interested.

When the bus had left the cyclists (yes, bus, because there was no accommodation available any nearer a reasonable day passage, so it was a must to do it like this and the cyclists will be transporte back to bikes on the following morning) I had a one-man-show telling them how to make themselves at home.

At Nyköbing we were also accompanied by Jan, being this his hometown. He made a big effort hosting us as a professional-wide eyes-librarian. He is also one of the first ones behind this whole cyc4lib idea.

When the dinner was served it was already dark, but most of us were eager to attend the discussion of the theme of the day in the tent. Amazing how inspiring it was! The theme was about the visibility of the library and the staff ("Escape from the echo chamber") and spontaneously there was six of us (I found myself there as well) sharing experiences about us standing on the line of private and public webperson.

The talk continued nearly to midnight.

Sunday, May 29th

-Ströby school, Ströby Egede-

Woke up 6.30 -yes, and a frightening beeping of a low battery walkie-talkie had already interrupted the sleep of some of us poor devils some three hours earlier.

I went for jogging and to smell the air -the cyclists didn't need anymore rain yet. Saturday had been pretty cold and rainy.

We had a crew talk while having breakfast (Pasi and Tossu were satisfied cause we could use the kitchen class of the school) and we also got valuable tips from Claudia. At 9.30 a briefing was held for all participants, we felt like politicians standing on a stage of the lunch room. Feelings were still expecting, no one didn't yet know how funny and lovely the trip would turn. The number of cyclists increased when Lauri hopped in.

I helped the kitchen crew to do the dishes, Antti, Panu and Ate cleaned the corridors of the school. First noticed forgotten thing: the keys to the school were left in Jukka's pocket, I hope he's mailed them back.

We found -as agreed with Mace- a breathtaking place for coffee break, the Mandehoved nature center. The views were spectacular, but also it was high time to have a pit stop...

 

 

Mace also showed his invention, the Real Eco Coffee Mug

With kind help of Antti's GPS we easily agreed of the place for late lunch/early dinner. Pasi, Tossu and I drove to Store Heddinge to do some groceries. Luckily some stores were open, tho it was Sunday.

We found Vemmetofte Strand to be a really lovely place. The staff in the restaurant kindly gave us gallons of water for the soup when I promised our people would come and get coffee and ice cream at their place. A win-win situation. After erecting the kitchen tent I had the opportunity to cycle back a bit to meet the cyclists. Enjoyable eight kilometres.

Nothing really harmful had occurred during the trip, so everybody got their place in the soup line, some of us, incl. Bo, Sebastian and I went swimming to the shallow but clear water just behind the restaurant and a nice beach of light grey sand.

 

As you can see, the weather wasn't sunny at all yet... but water was warm (as always, in my opinion).

We had a pleasant surprise at the place of accommodation  (Mace is not  _that_ eager to share all information in advance...), I knew it would also be a kind of school, but Bosei Sports Academy was absolutely great. We were welcomed  with extraordinary courtesy by the local sensei. Rooms for two, dinner, showers, pool, etc. It started to rain again when we arrived with the vans, but cyclists didn't get soaking wet this time, and the awareness of having dinner by the table and a decent bed made everybody happy, I guess.

For a pre-happening for the night Ella and Katie hosted an Skype-folksong-contact to Los Angeles before we entered the dinner room.

After an excellent chili con/sin carne -dinner we had the first official unofficial talk. The theme for the day was immigrants in libraries -as patrons, but especially as workers. We talked for good two hours. A minor after party was held in one dorm lounge, including relaxing the muscles and some neck massage, Arto taking initiative there.

Time to sleep.

 

 

Saturday, May 28th

 

As I expected, I didn't sleep that much and woke up really early. I started thinking about the route and was nervous about actually everything. I let the others sleep 'till 7 am -Jukka was the easiest one to get awake, as I learned to know later. We had a little conversation at breakfast. Ella, Jonas and Mace went straight to Black Diamond while Urpo, Jukka and I went to search a bigger gas station to get tanks and aggregate filled and gas bottles for catering.

The clerk at gas station was suspicious about three Finnish blokes filling all kinds of tanks and refused to give us the gas bottles until we paid for the fuel... but it went ok after all.

While driving to Black Diamond we were amazed when we passed by Hal who was carrying a MASSIVE suitcase-backpack combination on his back -and riding his bike like no weight on shoulders at all.

At Black Diamond I just took off the trailer and took Tossu and Pasi with me and we drove to City Library to fetch the leftovers from the Kickoff Party. This was an unexpected pattern to the schedule, but we did it anyway. Actually Tossu ordered us to rearrange the whole van at library's backyard. It took a while...

When we were almost ready, Jukka called me to hurry up, one participant didn't have a bike at all and I was supposed to drive to bike stores with her to get one. We rushed to Black Diamond again and I kept looking the van's clock. It was Julia who needed the bike and Teemu was kind enough to hop in as an interpreter. Luckily he also knew where the most bike stores located. 

I've never seen as swift bicycle purchase as that was! But I must say I also hurried Julia and Teemu up a bit, because the time kept running. Julia got a simple, nice, white ladies bike.

Off to Black Diamond, once again. As we arrived I noticed that participants were cold (the wind was freezing and hard) and also looked tired but it didn't take long anymore until the caravan left. We packed everything that was left (as we thought...), Antti and Urpo went in the Stara-van while Tossu, Pasi and I left with the catering van and the trailer. I was more than little worried about the weight of the trailer, there were some extra kg's in there.

Jonas and I had made an appointment for the first rendez-vous - a light lunch with leftovers- to Stamholmen, which actually was still in the "middle" of Copenhagen. That was the most nerveshaking thing to me, because I knew it was going to be the toughest thing to find a space big enough for the whole caravan and the bikers in city. We drove and we drove and I bit my fingernails every time we stopped at traffic lights. But we found a reasonably suitable spot in time. I relaxed a bit but still worried about the bikers, will Mace hear me at walkie-talkie telling that they should stop at the opposite side that they were expecting. Are we REALLY at the right spot?

Well, it went good after all, they found us and everybody got something to eat and drink. At this phase I realised that for the rest of the trip at every stop, somebody wanted something from his or hers backpack, and of course it was in the trailer, at the bottom...

After lunch the cyclists went on, heading to Greve library, and we started to drive to Tune library, where Tossu and Pasi were supposed to make dinner in front of the building. Now the navigating was easier, because we knew the excact address where to meet.

The Tune library was located next to a supermarket in a little village center, so we did groceries as well. The weather was still windy and we had two move the catering tent two times to get the gas burners work. While waiting, the film crew also came, and they brought three participants from Finland whose supposed flight was cancelled, Kaisa, Juha Kortesluoma and Sebastian.

 The film crew placed cameras and umbrellas (yes, it started to rain) to suitable spots for the cyclists to get taped. While waiting, Tuomas and I had a serious conversation about rock'n'roll and how to (or how not to) make a living of it. Then we started to hear some noise from the walkie-talkies and the head of the caravan was soon at the pit stop. They were wet, some a little, some a lot, depending what they were wearing.

We started the tour at the library while waiting for the dinner. Tune library is one of those which is about to turn into a whole self-service libraries. There are some now in Denmark. In my opinion it was quite big though, to be left without a staff.

Pasi and Tossu had made a delicious chicken curry, I suppose everybody were satisfied. Participants started to ride towards the first overnight place, a school in Ströby. We packed the catering gear back to van and had coffee at gas station. It was no long trip for a car to get to Ströby, but I knew it felt long for the wet cyclists.

At Ströby we found out that the school was big enough for all of us to enter and sleep comfortably, considering that sleepin on a thin mattress is fun. I looked at the heavy rain and decided to carry all the backpacks and sleeping bags in, because the cyclists were going to be tired and wet, that was for sure. It was also getting dark so it would've been a rack to unpack the trailer later.

After unpacking I took my bike and went to meet the cyclists and to assist Mace in guiding folks. Soon it was clear that the first day showed that there wasn't a group of cyclists but many little groups. Some flat tires and other problems had occurred too. But I remember that when cyclists saw me and heared me yell like "only 3 kilometres left", they looked happy.

At school everybody was tired, wet and cold and it was almost 10 pm, so we didn't have any conversation about the Theme Of the Day. It was enough librarianship to get in a warm shower and get in a horizontal position.

 

To be continued. I add the pictures above when I've found the right USB drive...

 

 

Friday, May 27th

I was the first one to wake up, as usual. Unlike on Thursday, it wasn't raining at all and I decided to give some exercise to my feet. Went jogging and enjoyed the sun flickering between the clouds. It was very comfortable to run/jog because the light traffic paths are so broad in Copenhagen. Dads and mom's were transporting their kids in delivery bikes, that's illegal in Finland, I suppose.

When I came back, I met another early bird, Patrick Otton had also waken up early as well. Had a little chat and then went to stretch a bit before shower. Also made some extra noise in hostel room to get everybody else up too.

After breakfast we took out some bikes from the trailer, Terttu  and Kimmo among others got theirs. Mace and Jonas headed to look the first kilometres of the bicycle route for Saturday, Jukka and I planned to have a little meeting with Kirjastokaista's film crew at their hostel. Some fine adjustments had to be made because chef Pasi needed to find suitable grocery stores and Urpo's iPhone was stolen :(.

We had a good conversation with film crew and also met the two participants from Norway. Jukka became hungry but didn't accept any restaurants via Ströget so I forced him to come straight to National Library, or the Black Diamond (Den Sorte Diamant in Danish) where we'd meet rest of  the organizing crew. Lunch. Coffee. Lots of talking. Would everything go well tomorrow? What if nothing goes well? Some problems will come up, that's for sure.

 

 

Ain't no rest so we hurried up to change some clothes before the great Kick off party at Copenhagen City Library. When we cycled back to Krystalgade, CPH again showed us its rapid changes in weather. Soaking wet.

The party was awesome! A wonderful Klezmer band, two warm-hearted welcoming speeches, lots of lovely food and beverages. But the most important thing was that a great number of participants were present, despite the little mix up between National and City libraries among some of us. I talked or at least shook hands with almost everyone, including some patrons between the shelves (library was still open when the party started). Again, there was lots of excitement in the air. Especially when Russian participants asked me if I took their bikes from National Library in Helsinki -I stopped breathing because that was something I didn't know was meant for me to do. Anyway, they mixed up National and City libraries as well, Jonas had handled the business. Huh.

The party was over by 10 pm, and we cycled back to hostel. I was too excited to get any sleep without iPod, so Lucinda Williams sang lullabies to me. It was no use tryin' to read either, because the lighting in hostels is... well, you know.

 

On the afternoon of May 25th I washed the van and trailer at the street in front of my home. I headed to Turku City Library and met Ella and Mace there. We packed six more bikes in to the trailer and drove to harbor. Jukka, Jonas and Urpo Nylander were already waiting for us with the other van. We started to attach cyc4lib- etc. stickers in both vehicles and in the trailer.

 

                                                                                                                                   

 

At ferry gates we also met Kirjastokaista's bunch of young professionals: Tuomas Lipponen, Panu Somerma, Ate Silvo and Mikko Helander. The chef Pasi Niemi also had a place in their car. Everything went well at ferry check-in and after filling in the small cabins we gathered together for a light dinner and conversation. There was lots of excitement in the air, I can tell. We couldn't do any specific plans but it was clear that we'd drive to Kungliga Biblioteken (Royal Library)first thing in the morning after arriving to Stockholm.

In our cabin we couldn't stop talking about future of libraries, so I had to whistle a stop for it at 1.05 am. Just before that the name of Helle Kannila, the spiritual mother of Finnish public libraries and librarians, was mentioned.

May 26th

My phone alarm woke me up at 4.10 because it hadn't adjusted the time difference. So I tried to wake everybody else up as well. As for a heritage of this mishap I received the title of "the Awakener Man" for rest of the trip. I wish it wouldn't be that true, because I slept poorly ever since for the whole week.

Anyway, we had a massive breakfast at Viking ferry very early in the morning and headed to our vehicles at car deck. Morning sun gently warmed the windshields and our faces as we drove to Kungliga Biblioteken letting the navigators do most of the work. At Kungliga Biblioteken there was a warm welcome waiting for us, hosted by Ali af Shari. We took more refreshments and listened to him talking about his job and being an immigrant librarian in Sweden. We also had a conversation with Pirkko Vilhelmsson who has her roots in Finland. An interesting overlook was introduced by Mikael Petren, whose point was that digital library is not a fact, when it comes to public libraries. Anna-Stina Takala, a library advisor talked us a bit about Bibblan svarar (Library Answers) -service. Åsa Ekström from Biblioteksbladet (Library Journal) interviewed Mace to get our mission documented.

We left Kungliga Biblioteken about 10 am and headed south the route E4 (except me and my travel mates, because my navigator first leaded me north, luckily it took only 'bout 10 minutes for me to realise that...). We drove couple of hours and stopped at Mjölby for a longer stop. Finished the work with stickers there as well. Some film crew lads burned their skins in the sun.

No surprises for us on the road (though I saw remains of couple bad traffic accidents during the day) and we crossed the Kattegat strait of the Baltic Sea from Malmö and arrived in Denmark at 7.40 pm. Copenhagen welcomed us with light rain and silent evening. Some of us went to Danhostel and others found their beds at Sleep In Heaven. It was a bit late when we got rid of our backpacks and we were also hungry. Found a little pizzeria and enjoyed the greasy frisbees with couple of beers. More and more excitement in the air. At hostel reception we also met some of the cyc4lib participants who were overnighting there as well. Went to sleep around midnight.

Pictures, yes, later...

2010

August

I first heard the expression "Cycling for Libraries" (later cyc4lib) at IFLA2010 in Gothenburg. I also met Jukka Pennanen for the first time. Mace Ojala was already kind of familiar to me cause in 2008 I attended a web course that Mace was leading, also met him in person at Finnish Library Congress 2009 and of course, again at IFLA.

November

Got an invitation via email to attend a cyc4lib planning meeting.

December

A cyc4lib planning meeting was held in Turku City Library, Finland. Participants were Jukka Pennanen (Finnish National Library), Jaana Tyrni (Espoo City Library), Barbro Wigell-Ryynänen (Ministry of Education and Culture) and Ella Mustamo, Ulla-Maija Maunu, Mace Ojala and Juha Manninen (Turku City Library). I decided to hop on the train someway.

2011

January

21st

An IFLA2012 volunteer candidate info in Helsinki. Afterwards had dinner with Kitty Rönnberg (Espoo City Library), Päivi H Jokitalo, Ira Koivu and Leena Koivunen (Finnish Library Association & Library Journal) and Jukka. Jukka asked me to try to get sponsors for the project.

February

Called Olli Aarnio (Kiitokori group) and told him about this marvellous project and explained why it would be a privilege to Kiitokori if they'd give us economical support.

9th

Met Olli Aarnio and Sini Järvi (also Kiitokori group) in Helsinki for further negotiations. They promised to lend a decent van for the trip. Yeah!!! I also told Jukka that I wouldn't be able to do the whole trip, but he wanted me in anyway.

March

Telephone negotiations with Volvo Germany about sponsorships. Several emails between Jukka, Mace, Ella and me. Olli told that Kiitokori would not only lend a van, but buy a new one and we'd be the first users!

April

The number of email messages concerning cyc4lib heavily increase. Made first inquiries to Viking Line -ferries about crossing the Baltic with 11 persons, two vans, one car and one trailer. Met Mace over a lunch and discussed about this marvellous trip.

May

Apparently no support from Volvo. Well, that's their loss. Daily adjustments on ferry tickets with Viking Line (on the day of departure it was finally version 12 on tickets...). Several phone calls with Jukka.

5th

Had meeting lunch with Ella and Mace.

During May I also read through all the emails on everyone-bounces and service mailing lists. Sent scanned driving licenses to Kiitokori.

24th

Woke up at 5.15 am. Took the bus to Kausala via Hämeenlinna and Lahti to retrieve the van from Kiitokori factory. En route had telephone negotiations with Pasi Niemi, the chef of the trip. Arrived Kausala before noon, had lunch with after marketing executive Erkki Holttinen and met also Olli and Sini. Had a brief introduction about the van and headed to Helsinki to meet Jukka and drive to Shell-rent to hire the trailer.

Met Jukka, Jonas Tana (Kirjastot.fi) and Urpo Nylander (Helsinki City Library) at City Library. Packed some 15 bikes, vests, raincoats, key chains, stickers etc.

Jukka and I drove to Helsinki Wholesale Market to meet Pasi and pack the kitchenware and some food supplies. Yes, they were plenty, took us about 3 hrs to get everything in van and trailer. Back home at 19.50 pm.

To be continued, with pictures!

 

Minulla oli onni osallistua kirjastoalan suurimpaan kansainväliseen tapahtumaan, IFLAn (International Federation of Library Associations and Institutes) kongressiin, joka tänä vuonna pidettiin Ruotsin Turussa, Göteborgissa.

Göteborgin messukeskus Svenska Mässan hulppeine näköalaravintoloineen oli varmasti hyvä (ja ainoa mahdollinen...) valinta yli 3000 kirjastoammattilaisen ja alasta kiinnostuneen kohtauspaikaksi.

Konferenssi kesti koko kauniin elokuisen viikon, itse olin paikalla kolme päivää. Oma lukujärjestykseni alkoi avajaisseremonialla, johon kyllä kannatti osallistua. YK:n yleiskokouksen ja myös IFLA:n aikaisempi puheenjohtaja Jan Eliasson kertoi yksinkertaisen lämmittävästi kirjaston merkityksestä hänelle itselleen. Me paikalla olleet (joiden duunin useimmiten ainoa bonus on mielihyvä, joko asiakkailta saadun palautteen takia tai omasta nappiin menneestä työn osasesta) saimme hienon muistutuksen työmme merkityksestä. Vähiten Eliassonin puhe ei varmaan vaikuttanut kehittyvien maiden IFLA-edustajiin, jotka omissa kirjastoissaan kamppailevat resurssien kanssa ihan toisella tavalla kuin vaikka Pohjoismaiden kirjastoväki. IFLAn presidentin Ellen Tisen näkeminen ja kuuleminen oli tietysti myös hienoa. Hänen puheensa ei kuitenkaan Eliassonin jälkeen tehnyt samanlaista vaikutusta, samoja teemoja kun kosketteli.

Avajaisseremonian huipensi lähes oikea Abba. En laittanut lainausmerkkejä siksi, että kun Dancing Queenia kauempaa kuunteli ja katseli, ei eroa originaaliin ollut. Musa nimittäin tuli playbackinä, hieman sekvenssoituna ja rumpukoneella ryyditettynä. Nuoret abbalaiset olivat niin esikuviensa näköisiä, että valokuvassakaan ei juuri eroa näy.

IFLAn vuotuinen kongressi on tapahtuma, joka on jaettu erilaisiin divisioihin, caucuksiin, sessioihin, sektoreihin ja jaostoihin. Kaikkein spesifimmät workshopit ja keskustelut keräävät vain kymmenkunta osallistujaa, toisiin taas osallistuvat kaikki. Monet kokouksista on kuitenkin suljettu muilta kuin kutsuvierailta, joten ohjelmasta välittyy hienonlainen salamyhkäisyys tavalliselle osallistujalle. Näissä tilaisuuksissa toki käsitellään yleensä teknisiä jne. asioita, joiden kiinnostavuus voi asioiden suunnitteluvaiheessa olla melko vähäistä.

Salamyhkäisyys oli poissa ensi kertaa IFLA-kokouksessa oleville järjestetyssä Newcomers Sessionissa.

Loida Garcia-Febo, Fiona Bradley, Jesus Lau, Buhle Mbambo-Thata ja Petra Hauke innostivat meitä osallistumaan kirjastojen kansainväliseen yhteistyöhön ja verkostoitumaan. Jotta maailma olisi kirjastoille myönteisempi, ja siis parempi paikka elää.

Oli myös hienoa, että pääoven eteen tuli jokaisena kongressipäivänä vuorotellen ruotsalaisia kirjastoautoja delegaattien ihmeteltäväksi. Pohjoismaisen perinteen mukaisia bussimallisia toki, mutta myös Fellwings Karosserin tehtailema  Falkenbergin isompi kirjastoauto, sekä Coman-tehtaan Höganäsin ja Falkenbergin kunnille rakentamat pienkirjastoautot. Falkenbergin isompaakin voi ehkä suomalaisittain kutsua pienkirjastoautoksi, mutta yli 3000 nidettä se nielee sisuksiinsa. Eteläruotsalaisen pikkukaupungin kirjastoauton väki kertoi pohtineensa, mitä tehdä kun vanha auto tuli tiensä päähän. Saivat yhden Volvo- tai Scania-kirjastoauton hinnalla kuulemma kaksi liikkuvaa pientä kirjastoa.

Minun toinen kongressipäiväni alkoi tietysti Henning Mankellin puheella aiheesta "To be able to read and write -the question of dignity".  Hänen sanomansa painottui Afrikkaan, ja perusviestinsä oli se, että maanosan suotuisalle kehitykselle kaikkein tärkeimmät asiat ovat ihmisen oma nimi ja hänen taitonsa kirjoittaa se. Tämä luo perustan ihmisarvolle ja oivallukselle, että oppiminen luo hyvinvointia. Mankell taitaa tietysti sanankäytön, ja hänen lavapersoonansa oli muutenkin omiaan lämmittämään jo valmiiksi vastaanottavaista yleisöä. Kun hän vielä kutsui lavalle keskustelemaan mozambikilaisen kirjastonhoitaja Issa Aisakin , oli yleisö täysin hurmaantunut -olkoonkin, että Mankell ei ehkä ole valtavan hyvin tunnettu Etelä-Amerikan, Aasian ja Afrikan maissa.

Aisak puhui portugaliksi ja Mankell käänsi harvakseltaan. Kun käännöksessä tuli pitkä tauko, Mankell sanoi lopuksi: "she said some nice things about me, and I won't translate them". Mannaa.

Näiden isompien häppeningien lisäksi osallistuin myös mm. Svenska Mässanin keskiaukiolle rakennettujen kirjastomessujen avajaisiin. Ständit olivat auki jokaisena iltapäivänä, ja niissä esiteltiin erityisesti teknisiä sovelluksia, eli rajapinta- ym. softaohjelmia ja eri maiden kirjastoseurojen toimintaa. Alueella oli myös varsin suosittu poster session -käytävä, jossa pääsivät kuuluville kirjastojen omat oivallukset, Suomesta mainiona esimerkkiä Kirjasampo.

IFLA-viikon iltoina ei tarvinnut miettiä mitä tekisi. Göteborgissa oli samaan aikaan käynnissä ehkä maailman suurin ilmainen kaupunkifestivaali Göteborgs kulturkalas. Kaupungin sykkivän valtasuonen Avenynin varrella ja tuntumassa oli lukuisia esiintymislavoja, joissa musiikkidiggari saattoi tehdä ilmaisia löytöjä. Itse seurasin mm. Lisa Nilssonin, Lina Nybergin ja Teddybearsin keikkoja. Angelique Kidjon missasin. Ja kun kulttuurinnälkää oli saanut tyydytettyä, oli aina mahdollisuus tavata samanmielistä jengiä kaupungin pääkirjaston kellarissa, jossa oli joka ilta IFLA Night Spot. Juomaa tarjosivat mm. Axiell ja CS Library. Verkostoituminen oli vauhdikasta.

 

Evert Taube ja muita kuvia viikolta löytyy täältä. Koko viikon ohjelma tuolta.

 

 

 

 

Sattumalta osui kirjaston hyllystä käteen Maria Phillipsin teos Huonosti käyttäytyvät jumalat , englanninkieliseltä nimeltään Gods Behaving Badly (Or, How the Geeks saved the Greeks). En ehkä odottanut paljoa, mutta yllätyin.

Alkuasetelma on herkullinen:

Antiikin kreikkalaiset jumalat asuvat Lontoossa kimppakämpässä, koska heihin ei kukaan enää usko. Voimia heillä on edelleen, mutta hanttihommia on pakko tehdä: Afrodite puhuu tuhmia seksipuhelimessa, Artemis ulkoiluttaa varakkaiden koiria, Ares sytyttää Lähi-Itään pikkukonflikteja. Eros on löytänyt moraalin. Zeus pysyttelee ullakolla poissa tieltä (dementikko) ja Apollon on tv-julkkismeedio joka käy rentoutumassa Dionysoksen (myös dj) kapakassa. Vain Styks, Hades ja Persifone ovat perinteisissä töissään. Ja asuvat Manalassa, jossa tudorjäljitelmätalojen rivit seuraavat toisiaan.

Jumalten talo on likainen, joten sinne palkataan kuolevainen siivooja. Apollon rakastuu tähän Afroditen juonesta, eikä siitä hyvää seuraa.
Siivooja-Alicen, poikaystävän ja Apollonin kolmiodraaman seurauksena maailmanloppu uhkaa.
Juoni ei seisauta verta, mutta on sujuva. Hupaisinta kirjassa ovat ajan kulumisen aiheuttamat muutokset jumalten habituksessa ja heidän viittauksensa menneeseen, koska "nasaretilainen puuseppä jäljitteli meitä tässäkin",
ja "voisitko olla koko ajan hokematta, että 'herrajumala, herrajumala'".
Neil Gaiman olisi varmaan tehnyt tästä kirjasta tuplasti pidemmän ja synkemmän,  syventäen jumalten henkilökuvaa. Tällaisena lukukokemus oli vauhdikas. Lievetekstin mukaan elokuvakäsikirjoitus on tekeillä. Se ei ehkä lupaa hyvää, mutta toivottavasti olen väärässä.
 

 

Pitkän tauon jälkeen on syytä aloittaa varovasti totutellen. Tällä kertaa vain kuvallinen esittely Latvian pääkaupungin  Riian pienimmästä sivukirjastosta, joka sijaitsee Vanhassa kaupungissa (Vecriga).

Kirjasto sijaitsee vanhan kaupungin sydämessä, 1900-luvun alussa rakennetussa upeassa jugendtalossa. Asiakkailla on rappukäytävän ovikoodi, ja turistibongari voi koputtaa ikkunaan ja yrittää kiinnittää henkilökunnan huomion.

Vecrigan kirjastolla ei ollut omia nettisivuja, mutta Centralas bibliotekasilta ne löytyvät.

Käydessäni paikalla heinäkuisen arki-iltapäivän helteessä ei tungosta ollut. Henkilökunnan mukaan asiakkaina on yleensä yllättävän paljon lähiseudun toimistojen ja muiden työpaikkojen työntekijöitä. Vanhankaupungin alueen rakennuksissa on jonkin verran yksityiskoteja, mutta enimmäkseen alue palvelee matkailua (so. hotelleja, museoita, ravintoloita ja turistipyydyksiä).

 

Uutuushylly. Sisältö vaikutti vireältä.

Myös turisteille.

Ystävällinen virkailija, joka valisti minua Latvian kirjastojen nykytilanteesta. Latvian ensimmäinen kirjastoauto (Ogren kaupungissa, auto lahjoituksena Norjasta) vierailikin Turun Nordic Mobile Library Festival -päivillä 2002. Nyt maahan ollaan hankkimassa järjestyksessä toista autoa.

 (kuvassa Tallinnan Katariina Jee, itse otettu)

Meidän kaupungissamme on ollut melko vähän keskustakorttelikirjastoautopysäkkejä (valmiiksi nuupahtanut kielikukkanen). Nyt niitä on ollut kolme lisää noin vuoden ajan. Maaliskuisena perjantai-iltana osuin tuuraajaksi  Port Arthurin pysäkille, ja koin hienoisen yllätyksen. Minulle on vuosien aikana muodostunut päähäni jonkinlainen keskivertokirjastoautoasiakkaan kuva -osin senkin takia, että monet asiakkaamme ovat ainakin kertomansa mukaan nimenomaan vain ja ainoastaan kirjastoauton käyttäjiä.

Kirjastoautossa käyminen on monesti sitä itseään: asiointia, sillä pienet tilamme ja vähäiset extrapalvelumme eivät juuri houkuttele käyttämään autoa olohuoneena (kirjailijavierailut, nukketeatterit jne. ovat sitten eri asia). Portsassa tilanne oli jotenkin toisentuntuinen. Autoon tuli kokonaisia perheitä (sen sijaan, että esim. isä ja lapsi/äiti ja lapsi/isosisko ja pikkuveli olisi lähetetty kotoa "pois jaloista"). Asiakkaat istuivat missä mahtuivat, pläräsivät kaikki lähes 5000 teosta läpi, keräilivät lainattavien pinoja, tulivat katumapäälle ja pistivät osan hyllyyn, ottivat taas takaisin jne. Lapset halailivat pehmoleluja. Kansalaisopiston ja teattereiden mainoksetkin tekivät kauppansa. Oli mukavaa seurata, kuinka perheet ilmiselvästi viihtyivät ja tehokkuusajattelu oli kaukana.

Kivijalkakirjastoammattilainen tuhahtaa, että eihän tuossa ole mitään ihmeellistä. Ei niin, mutta kirjastoauton perinteisen filosofian näkökulmasta tilanne ei ollut aivan odotusten kaltainen. Yleensä sielujemme silmille tarjotaan kuvaa maitolaiturista, jonka luona odottaa seniori liukuesteet Kuomasaappaitten pohjassa ja sitten vaihdetaan kuulumiset ja kirjastoautokuski vaihtaa kassin sisällön kuin ohimennen. Eilinen muuten mainio Radio Suomen Kirjastoilta tuki osittain tätä (toki myös osin oikeellista) mielikuvaa. No, toinen muunnelma on kyläkoulu, jonka lumiselle/aurinkoiselle pihalle kaartaa kirjastoauto ja koulun kaikki 49 lasta kiipeävät yhtäaikaa sisään.

En väitä, että kokemani olisi ainutlaatuista tai ennenkuulumatonta Suomessa (stadilaisille tietty ihan norppiproseduuri ) tai edes kotikaupungissamme, mutta se siis poikkesi siitä, mihin yleensä olen työssäni tottunut. Ja tässä kääntyy esiin kolikon kruuna: ihmiset, joiden korttelikirjasto on lopetettu, tulevat kirjastoautoon (hyvä kun tulevat) ja käyttäytyvät riemastuttavasti odotusten vastaisesti! Selviytyjiä ovat kuntalaiset, jotka käyttävät korvaavia palveluja, eivätkä heitä kirjastonkäyttöä sikseen.

Tätä kokemustani seuranneen päivän iltana pidettiin keskustan ravintolassa Pro Kirjasto -liikkeen organisoima keskustelutilaisuus, johon oli saatu vieraaksi Kirjastoseuran toiminnanjohtaja ja eläkkeellä oleva ex-kirjastotoimenjohtaja. Onneksi työtoverinikin uhrasi vapaa-aikaansa (kiitos!) ja oli yksityishenkilönä paikalla, koska hänelle tarjoutui tilaisuus korjata väärinkäsityksiä ja kertoa lisää kirjastoauton toiminnasta edelleen oikeutetusti epäluuloisille kaupunkilaisille. Me olemme heitä varten.

Ja kyläkoulaisia ja maitolaiturimummoja varten.

 

(otsikon Pikku-Berliini viittaa kirjoitukseni kaupunginosassa jatkosodan aikana olleeseen Saksan armeijan kasarmialueeseen ja varuskuntaan, isoäitini kertoi tarinoita näiltä samoilta nurkilta, ja olivat jännittävämpiä kuin omat jaaritteluni)

Uskoni siihen, että yhtenä aamuna vain heräämme, ja asiat ovat hyvin, horjuu yhä enemmän. Olette varmaan seuranneet Kirjastot.fi:n keskustelua työssä jaksamisesta. Tiedetään, osa kirjoittajista on sitä mieltä, että kirjastoalan työssä ei voi uupua, mutta sama porukka ajattelee varmasti myös, että ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt, kun sää on ollut viime aikoina kylmä.

Nimimerkki "kirjastotädin" kertoma (1.2.2010, 13:24;35) on kylmäävää luettavaa, mutta valitettavasti en ole kovin yllättynyt siitä. Kirjoitusta kommentoitiin hyvää tarkoittavilla vinkeillä kooveetessiin, luottamusmiehiin ja suosituksiin vetoamisella, mutta nopeus ei ole näiden aseiden ominaisuus. Sitä ennen ehtii henkilökunta nääntyä pahasti.

Vetoaminen Kirjastolakiin (jos mennään niin pitkälle, että pitää saarnata palveluiden riittävästä saatavuudesta) on aika hankalaa, koska laki on luvalla sanoen väljä. Ja jo yksistään suositukset vaikka siitä, kuinka  lähellä ihmisiä palvelujen pitää olla, ovat kyllä täydellisestä, mutta eivät tästä maailmasta.

Tunnistan ihan hyvin nimimerkki kirjastotädin vaikeudet vaikkapa esimiestyön kasaamisesta niille, joille se ei kuulu, kunnallispoliitikkojen sysäämän vastuun kirjaston henkilökunnalle ja kehotukset toiminnan priorisoinnista. Väitän kyllä, että kirjastoissa tekevät työtään älykkäät ihmiset, jotka kyllä tunnistavat ongelmat ja ovat priorisoineet resurssinsa. Samanaikaisesti he kuitenkin pitävät työstään ja asiakkaista niin paljon, etteivät uupumuksen uhallakaan halua lyödä hanskoja kokonaan tiskiin. Valitettavasti?

On jotain hyvääkin tapahtunut: Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen totesi sunnuntain Pravdan haastattelussa, että vaikka kaupungin kaikki kirjastot suljettaisiin, ei tiloista luopumisesta koituva säästö olisi enempää kuin 900 000€. Kyseessä on sentään Suomen toiseksi suurin kaupunki.  Jos tämä olisi kuultu poliittisen kentän toisen laidan puolelta, painoarvo olisi vähäisempi, mutta Kokkonenpa edustaakin ruiskaunokkihalmetta. Toivottavasti päättäjät halki Suomen ottavat onkeensa.

Aijuu, ja Vantaan haave täyttyi!

Palasimme maanantaiaamuna töihin. Olimme poissa asiakkaiden luota puolitoista viikkoa, ei järkyttävän pitkä aika, mutta rekyyli tuntui kyllä joka paikassa. Mukavinta oli tietysti kuulla kommentteja, joissa ihmiset olivat helpottuneita siitä, että palvelu pelaa taas. Monet myös pudistelivat päätään rahansäästöyrityksille -itse luonnollisestikaan emme kommentoi työnantajan toimenpiteitä asiakkaille.

Asiakkaille on kurjaa, kun kirjastot ovat kiinni (itsestä puhumattakaan, kolme tiliä tulee olemaan normaaliakin alamittaisempia). Tehty ratkaisu oli kuitenkin oikein (tiedetään: kun työttömyys on kasvanut, on kirjastoissakin enemmän asiakkaita. Lisäksi kaupungissamme suljettiin keväällä kaksi lähikirjastoa, ja nyt on kaksi peruskorjauksen/muuton takia kiinni). Vaihtoehtona olisi ollut kirjastojen pitäminen kiinni peräkkäin, asiakkaiden juoksuttaminen avoinna oleviin toimipisteisiin, (vielä koettuakin monimutkaisempi) tiedotusrumba ja toiminnan nilkuttamisen venyttäminen ties kuinka pitkälle ajalle. Pomoille pisteet ryhdikkäästä toiminnasta. Ainakin kuvittelen, että lautakunnalle ja valtuustolle olisi ollut helpompi myydä malli, jossa esim. puolet kirjastoista palvelee normaalisti lomautuksen aikana. Enkä voi olla ajattelematta sitä, että jos kerran väkeä pistetään määräajaksi pihalle, niin pitäähän sen jossain näkyä. Ei voi olla nykymaailmassa olemassa tilannetta, että minkä tahansa työpaikan väestä otetaan osa pois, ja toiminta jatkuisi ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ovia saatetaan kyllä pystyä pitämään auki, mutta palvelun laatu kärsii. Muita kunnallisia palveluja ajatellessa tilanne on vielä karmeampi. Kenenkään mielestä tuskin on ihan sama, jos lapsen päiväkodista/koulusta puuttuu lastentarhanopettaja/opettaja?

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kylässämme käytetään työntekijöiden lomautusta tulppana veneen pohjassa -tosin edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa, että asiakkaat eivät sitä enää muista. Silloinkin kirjastot olivat kiinni henkilökunnan ollessa pääosin yhtä aikaa lomautettuina -kesäloman jatkeeksi. Tällä kertaa ovet olivat kiinni pimeään vuodenaikaan parhaan sesongin ollessa päällä.

Aina löytyy kirjastonkäyttäjiä, joille ei tällaisista tapauksista pysty tiedottamaan. Kirjastoautojemme asiakkaissakin on hyviä keskittyjiä, jotka pystyvät ohittamaan sanomalehdet, radiouutiset, kotisivut, kirjaston seinillä olevat tiedotteet, pysäkkitolpan keltaiset infolaput, henkilökunnan ojentamat lippuset ja vieläpä tutun virkailijan suullisen maininnankin. Kun kirjastoauto sitten taas porhaltaa pysäkille, kuulemme tutun repliikin: "missäs te viime viikolla olitte, kun ei näkynyt?" Kuten ammattitaitoon ja hyviin tapoihin kuuluu, emme ala puolustella ja selittää, että on kyllä sanottu kaikille asiakkaille ja tuossa on tiedote ja lehdissäkin on ollut.

Okei okei, vastuuta on palvelun käyttäjälläkin, emmekä voi ottaa kontollemme kaikkien tietämättömyyttä asiassa, joka meille on päivänselvä ja jota olemme työn kautta viikkotolkulla eläneet. Mietin vain itsekseni: jos olisin kirjaston asiakas, olisinko yksi niistä jotka turhaan kolkuttivat ovea tai seisoivat pysäkillä?

Kirjastoautot -keskustelufoorumilla on viime päivät vaihdettu kokemuksia ja mielipiteitä maksujen perinnästä autoissa. Pari sattumaa on tähän soppaan plumpsautettava:

*myöhästymis- ja muistutusmaksuissa sekä aineistokorvauksissa työntekijä on velvollinen noudattamaan työnantajan päätöstä. Käytännössä "työnantajan päätöksen" määrittää kunnan kirjasto- tai kulttuurilautakunta kirjasto- tai kulttuuritoimenjohtajan esityksestä.

*myöhästymismaksu mielletään usein sanktioksi siitä, että asiakas ei noudata kirjaston sääntöjä, eikä palauta lainaamaansa aineistoa ajoissa. Niin on, mutta kolikon toinen puoli on se, että sama aineisto on silloin poissa muiden asiakkaiden saatavilta.

*jos asiaa miettii hieman filosofisemmin, onko oikein, että veronmaksajien rahoilla hankitun aineiston saantia

-hankaloittaa asiakas, joka ei palauta kirjoja määräaikana?

-yritetään helpottaa asettamalla myöhästymis- ym. maksuja, joiden suuruudella ei välttämättä ole mitään tekemistä mahdollisen haitan kanssa?

Tiedän mielestäni jotain ongelmista, jotka liittyvät maksujen perintään erityisesti lapsilta erityisesti kirjastoautossa erityisesti koulupysäkeillä. Ensin huomautetaan lapselle maksamattomasta maksusta. Sitten katsotaan mistä maksu muodostuu. Lapsi sanoo ettei ole tuollaista/tuollaisia kirjoja lainannutkaan. Selitämme, että kyllä ne on ainakin hänen kortillaan lainattu. Tällöin lapsi ehkä muistaa mistä on kysymys. Lapsella ei kuitenkaan ole rahaa (ja pahalta tuntuu sitä periä, kun ei päästä selittämään vanhemmille mistä oli kysymys). Annamme ehkä mukaan tulosteen, jossa on kryptisesti selitetty maksun syy. Samanaikaisesti lapsen koulukaverit kahisevat toppavaatteissaan tappituntumalla ja irvailevat kun kaveri on kirjastoon velkaa. Sama toistuu useiden lapsien kohdalla, jono ei liiku paljon mihinkään, olisi kiire tunnille ja auton ovi pysyy auki ja pakkanen puree kuskin ja ehkä työkaverinkin jalkoja.

Jos jossakin kirjaston toimipisteessä ei peritä maksuja (vaikka muualla peritään), sen pitäisi tarkoittaa kahta asiaa yhdessä tai erikseen: a) kyseisestä toimipisteestä lainatusta aineistosta ei peritä maksuja ollenkaan, ts. niitä ei myöskään mahdollisessa online-systeemissä kerry, ja b) maksuja kyllä kertyy aineiston toimipisteen myöhässä olevista lainoista, mutta niitä ei voida tähän toimipisteeseen maksaa. Tämä saattaa johtua siitä, että toimipisteessä (esim. auto) ei ole kassaa. Silloin ei myöskään voi maksaa muiden toimipisteiden maksuja.

Jokaisessa kunnassa on varmasti olemassa ohjeet siitä, miten asiakkaiden rahojen kanssa pelataan tai ollaan pelaamatta. Mahdollisilla henkilökunnan omavaltaisilla päätöksillä voi hyvin olla moraalinen, mutta ei muuta oikeutta. Onpa työkokemusta puoli tai 20 vuotta ei muuta tilannetta miksikään.  "Epäselvissä tapauksissa ratkaistaan asiakkaan eduksi", kuulostaa hyvältä ohjeelta, jos henkilökunnalle halutaan antaa jotain harkintavaltaa. Tällöin pitää kuitenkin olla kyse jostain muusta kuin ilmiselvästä aineiston palauttamisesta myöhässä.

Taivaanrannan maalaus: En voi olla hellimättä ajatusta, että rahan periminen siitä, että on vaikeuttanut  jonkun toisen ihmisen tiedon tai elämyksen saamista, on väärin. Ymmärrän toki, ettei ihmiskunta ole keksinyt muita rangaistuksia tai ennaltaehkäiseviä toimia. Mutta ajatukseni kuulunee samaan kategoriaan, jossa koron vaatiminen lainaksi annetusta rahasta on pahasta.

Maksuasioissa minua säälittää vaikkapa sellaiset noin 12-vuotiaat tytöt, jotka selvästi lainaavat aineistoa myös nuoremmille sisaruksilleen. Ovat usein huivipäisiäkin. Näyttääpä usein siltä, että he muun huolenpidon lisäksi lukevatkin näille. Kirjastokortin hankintaa on saattanut edeltää pitkä ja vakava keskustelu sen tarpeellisuudesta. Jos tällaisen varhaisteinityttöasiakkaan velkasaldo kirjastoon ylittää sallitun rajan, voi käydä niin, että koko sisarusparven kulttuurikokemukset loppuvat siihen.

Kivijalkakirjaston asiakkaan on moninkertaisesti helpompaa palauttaa aineisto ajoissa verrattuna kirjastoauton asiakkaaseen, se on selvä. Samoin varatun aineiston noutaminen on auton asiakkaille hankalaa. Siihen ei meidänkään kunnassa ole saatu poikkeusta.

Lierihatun alta.

Voihan pitsi ja piimä ja pöläys, sattuipa melkoinen möläys

Ajoin maanantaina koululle, jonne vievä ajoreitti on tunnetusti ahdas parkkipaikkojen takia. Ja jos perille pääseekin, on poispääsy aina epävarmaa, koska joku yksityisautoilija on saattanut tällä välin parkkeerata silmäteränsä ns. luovasti. Niin kävi tälläkin kertaa.

Parituntisen pysähdykseni aikana väylän oli osittain tukkinut uudehko VW Golf. Minä siitä sitten "kuinka voin palvella?" -puhelinpalvelun kautta utelemaan omistajatietoja rekisterinumeron perusteella. Löytyihän sieltä puhelinnumerokin, Suomussalmelle rekisteröity (terveisiä vaan Pulkan Jarmolle). Hyvin tuntui alkavan. Soitin numeroon, johon vastasi vanhemmantuntuinen naisihminen, joka selvästi ilahtui soitostani. Jotenkin jouduin siinä kuuntelemaan kuulumiset ensin, ennen kuin sain kerrottua asiani. Golfin haltija osoittautui rouvan pojaksi, ja kyllä hänelläkin puhelinnumero oli (huh). Mutta kovasti verkkaisella lukutahdilla sen numeron sain, näin lounaissuomalaiseen asiallisuuteen enämpi tottuneena.

Lopulta pääsin soittamaan varsinaiselle kohteelleni. Onneksi kaveri vastasi puhelimeen, mutta kiireetön ja hötkyilemätön elämänasenne oli juurtunut vielä syvemmälle kuin äidillä. Mies ei pitänyt kiirettä vertaillessaan pysäköintikulttuurin eroja Helsingin ja Turun välillä, Suomussalmesta puhumattakaan. Kun taas lopulta sain suunvuoron, yritin (leppoisuutta ääneeni tavoitellen) kuitenkin kertoa, että ongelma on nyt hänellä, koska minun täytyy päästä jatkamaan matkaa, ja hänen autonsa on väärin pysäköity. Onneksi en joutunut sanomaan ääneen termejä "hinaus" ja "poliisi", koska puhekumppani toi ne itse esiin. Aprikoi siinä sitten, että "kyllä minä täältä lähden tulemaan mutta voi kestää vähän aikaa kun täällä Pernon telakalla olen laivanrakennushommissa". Great.

Lupasin kuitenkin olla ottamatta yhteyttä viranomaisiin, kunhan heebo nyt tulisi siirtämään autonsa.

Olin pitänyt  kirjastonkäytön opetusta kolmasluokkalaisille ennen näitä puheluita (ja osin niiden ainakin), ja lainannut sujuvasti (ehkä). Palautusröykkiö kuitenkin odotti kuskitilan lattialla. Piippailin sitten niitä ja siivoilin autoa reitin aukeamista odotellessani. Lopulta parkkipaikalle pyöräili haalaripukuinen ja melko hikisen oloinen nuori mies (telakalta on kantakaupunkiin matkaa liki kymmenen kilometriä). Hän siirsi autonsa ja jäi kädet lanteilla katselemaan kun hivuttauduin ohi. Vielä siinä sitten avasin ikkunan ja mainitsin jotain reippaasta pyöräretkestä. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja kiitteli vielä kun en ollut soittanut poliisille. Ja kun sama sukunimikin meillä sattui olemaan, osoitteli edestakaisin sormella minua ja tökki rintaansa ja nosti lopuksi peukalon pystyyn.

Kyseessä olevan koulun oppilaat joutuvat kyllä tästedes tyytymään siihen, että auto jää vähän kauemmas koulun pihalta kuin ennen. Numerotiedusteluun soittaminen joka käynnin yhteydessä ei tunnu kovin tarkoituksenmukaiselta, ja vaikkei henkilöautoista väliä, rakkaan kirjastoauton peltejä arvostan.

Kuva on täältä .                               

Mitä me tehdään näitten lasten ja nuorten kans?

Meidän kylässä olemme saamassa kirjastoautojen lainaustilastot nousuun, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Loppuvuonna tulossa oleva lomautus voi muuttaa tilanteen, mutta kun lainausluvut suhteutetaan aukiolotunteihin, plussalla varmasti ollaan. Se taas johtuu siitä, että aukioloaikamme ovat nyt niin pitkät kuin tällä henkilökunnalla on mitenkään mahdollista.Tämä sinänsä mukava asia ei kuitenkaan ikävä kyllä johdu siitä, että lapset ja nuoret lainaisivat enemmän kuin ennen. Hartiavoimin teemme töitä, että ekaluokkalaiset muistaisivat vartuttuaankin pysyä asiakkainamme, mutta jo kuudesluokkalainen, joka käy viikoittain kirjastoautossa, on tapaus. Me tietysti yritämme parhaamme mukaan pitää kiinni koululaisista, mutta samanaikaisesti on vakiintunut "pelastakaa edes päiväkotilapset ja vanhukset" -tyyppinen toiminta. Ja pohtihan Kirjastolehden päätoimittajakin jo ajat sitten, että pitäisikö kirjastojen keskittyä vanhuksiin ja suuriin ikäluokkiin, jotka jo ovat tottuneet käyttämään kirjastoa.

Ilmiö on tietysti valtakunnallinen, ehkä joitakin iloisia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta yleisesti fyysiset käynnit ja lainaus laskevat. Poikkeukset (lasten ja nuorten kanssa tehtävässä työssä) ovat yleensä kirjastoja, joiden henkilökunnan ja esim. opettajien yhteistyö sujuu kaksisataaprosenttisen hyvin.

 

Teinejä voi yrittää houkutella myös musiikilla. Kirjastojen musiikkiosastojen lainausluvut nousivat iloisesti koko 1990-luvun ja vielä 2000-luvullakin ennen kotilataamisen ja mp3-soittimien esiinmarssia (ja toki osin vielä niiden aikanakin), mutta suunta ei ole enää ylöspäin. Kirjastoautojen levyvalikoima ei liene kuitenkaan ikinä ollut mikään herkkusampo musiikillista heräämistä kokeville nuorille.

 

Sähköistä kirjaa on marssitettu esiin vaikka kuinka kauan. Sanonko? Sanon: onneksi niiden tekniikka on toistaiseksi ollut kömpelöä eivätkä ihmiset ole ottaneet niitä omakseen. Mutta nyt nekin ovat parantuneet, ja kun sähkökirjaan on saatu kunnolla tekniikka, jolla mikä tahansa teos voidaan muuttaa vaikka isotekstiseksi, kiinnostuu Suomen vanheneva väestö niistä ihan uudella tavalla. Lainaa siinä sitten niitä isotekstisiä, joita on aina ilmestynyt liian vähän.

 

Lisäksi uskon, että Suomen kirjastot kohta alkavat ostaa erilaisia mediapaketteja, jotka tallennetaan kirjaston palvelimelle, ja asiakas sitten lainaa sen esim. muistitikulleen tai johonkin muuhun vempaimeen. Siinä ei pääkirjastossa sitten enää tarvita neliöitä, kuutioita, hyllyjä eikä henkilökuntaakaan. Muuta kuin miljööksi. Heh, ja kirjastoautoksi riittää Opel Corsa.

 

Samanaikaisesti -juuri nyt- kirjastot muuttavat itseään olohuoneiden näköisiksi mediasaleiksi, viihtymistoreiksi, kohtaamispaikoiksi ja mitä vielä. Kirjastoauto taas on aina ollut asioimispaikka (toki myös sosiaalisen kohtaamisen paikka, varsinkin harvaan asutuilla seuduilla), eikä toiminnan luonteeseen tunnu helposti solahtavan ajatus olohuoneesta tai nettitorista. Maaseudulla varsinkin on pian nettiyhteys joka savun juurella. Eivät ihmiset tule suurin joukoin kirjastoautoon hoitamaan virtuaaliasioitaan.

 

Eli kirjoja mun mielestä meidän tarttis saada lainattua edelleen. Ja vaikka miten yrittäisimme rakentaa yhteistyötä päiväkoteihin, kouluihin, palvelutaloihin ja muihin laitoksiin, loppuvat työtunnit kesken, kun sen arkisen rutiinihommankin pitäisi toimia. Mistä varoja koordinaattoreille, jotka etsisivät palveluamme tarvitsevat ryhmät?

Älkää tuudittautuko ajatukseen, että kirjastoautoon riittää asiakkaita kunhan tolpassa on ajantasainen aikataulu.

Pelottaa.