Siinä kävi niin, että Facebookista tuli minullekin kiva kaveri. Puolisen vuotta palvelua käyttäneenä heristän sitä sormea, joka jo on pirulle menetetty. Eli ne, jotka eivät naamista käytä, tiedoksi teille: Facebook on mahtava sosiaalisen webin muoto, kunhan vain itse miettii mitä sille haluaa antaa. Monien työkavereiden tai muualla työskentelevien ammattitovereiden kanssa tulee setvittyä hyödyllisiä asioita, joskus ihan käytännön kommervenkkejäkin. FB:n chat-ikkuna antaa myös mahdollisuuden reaaliaikaiseen keskusteluun, eikä vaadi asennuksia kuten Windows Live Messenger eli mese, kuten nuaret sanoo. Monta hukassa ollutta kirjaa on löytynyt tuon chatin avulla.

Mutta Facebookissa on ihan saablaristi kaikenlaista koukuttavaa roinaa, jota on välillä hauska klikkailla, mutta jos ei pidä varaansa, huomaakin yhtäkkiä ruokkineensa kaksi tuntia kavereiden virtuaalirakkeja tms. Eli samat vaarat on tarjolla kuin minkä tahansa riippuvuuden suhteen ; )

Parisen kuukautta olen käyttänyt Twitteriä, ja siitä on riisuttu kaikki hupilillukanvarret pois, eli sitä voi käyttää keskusteluun tai sen kertomiseen mitä tapahtuu/tapahtui jne. Yksi palvelun jujuista on myös siinä, ettet voi itse päättää, kuka liimaantuu kylkeesi kiinni. Minullakin on Twitterissä vain n. tusina "seuraajaa", joista muutama ilmeisesti rapakon takaa, enkä heistä koskaan ole kuullutkaan. Mutta lukekoot härmänkielisiä selostuksiani. Niin ja ovathan kaikki kuulleet, että Obama voitti vaalit Twitterin avulla?

Twitterin kautta löysin myös Anne Rongaksen mainostamana brightkite -palvelun, jonka kautta on ainakin helppo luoda karttoja paikoista, joissa on käynyt. Tätä täytyy vielä maistella, mutta vaikuttaa lupaavalta.

Lopuksi haluan näyttää teille kuvan maitohorsmasta:

vaikka ei aivan Irwinin mallinen taida ollakaan.

Turun kirjastoissa on nyt kahtena "talvikautena" pyörinyt kirjaston, ammattikorkeakoulun opiskelijoiden ja vaihtelevien taiteilijaryhmien yhdessä pyörittämä Kirjastokaruselli. Kuluva kausi loppui karuselliin kirjastoautossa, joka oli parkkeerattu Turun Seikkailupuiston portinpieleen.

Aurinko ja melko tyyni sää hellivät sekä yleisöä että esiintyjiä -kirjastoautotapahtumat leviävät yleensä aina auton ulkopuolelle, sään salliessa. Käytäntö väljentää tunnelmaa, mutta tapahtumista pääsee nauttimaan useampi ihminen -jos tungosta sattuu olemaan : ).

Sukkashokkisakki roudaa ja pukeutuu.

Tervetuliaissanojen jälkeen tapahtuman aloituksena oli Sukkashokkisakki -ryhmän musateatteripläjäys, jossa käsiteltiin ainakin tykkäämistä ja pussaamista. Tärkeitä aiheita molemmat, ja repliikit ja laulut saivat yleisön nuorimmat nauramaan ja vanhimmatkin hörähtelemään.

Toinen ulkopuolisen tahon järjestämä elämys oli Nukketeatteri Piironginlaatikon (vanha kunnon) Kasper, josta äijän pelottavimmat eleet oli mukavasti minimoitu, lapset kun olivat enimmäkseen hyvin nuorta kulttuurinkuluttajaväkeä. Onneksi traitraitrallallaata oli tarpeeksi meitä vanhuksia varten...

Turun AMKin kirjasto- ja tietopalvelualan opiskelijat emännöivät (kyllä, kolme naista) tapahtuvaa joustavasti ja reippaasti, ja kannustivat lapsia vanhempineen osallistumaan arvontaan (hyvät palkinnot!) ja piirtämään tunnelmia Kirjastokarusellista.

Kysyin luvan kuvaan joutuneilta ihmisiltä :)

Amkilaiset lukivat myös satuja ja vinkkasivat kirjoja kaikille kiinnostuneille, näihinkin riitti väkeä kolmattakymmentä.

Suuri kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille, isäntänä saatoin tyytyväisesti katsella hyörinää päältäpäin ja tulipa ihan neuvonta- ja lainaustyötäkin tehtyä.

Ja kaikkein suurin kiitos, kumarrus ja hatunnosto niille Turun Kaupunginkirjaston työntekijöille, jotka ovat idean keksineet ja jaksaneet sitä kehittää ja kuunnella risuja ja ruusuja. Nimiä en laita, kun ei puhe ollut, mutta tiedätte kyllä kun kohdalle kolahtaa!

Mihin se kynä oikein meni?

Karusellissa pystyi myös osallistumaan arvontaan, jossa palkintoina oli teatteri- ja leffaliput sekä kirja. Kolmesta palkinnosta kaksi pystyttiin jakamaan paikan päällä. Hyvä.

Yleisten kirjastojen saavutettavuus ja/tai saatavuus perustuu useimmiten paitsi riittävän hyvään sijaintiin myös säännöllisiin ja riittäviin aukioloaikoihin. Entäpä jos kirjasto olisi auki vähän miten sattuu? Minulla on nyt siitäkin kokemuksia.

Kirjastomme resurssit kasvoivat maaliskuussa sen verran, että oli aika ryhtyä kokeilemaan kauan hellimääni ajatusta tilauspalvelusta. Halukkaiden päiväkotien, päiväkeskusten tms. kanssa sovittaisiin siitä, että kirjastoauto saapuu niiden luokse sopimuksen mukaan, mutta ei viikoittain. Yksittäiselle päiväkodille olisi varmasti mukavaa, että kirjasto tulisi pihalle joka viikko, mutta kirjaston kannalta ah niin tärkeät tehokkuusluvut voisivat tällä tavalla jäädä hiljalleen kiusallisen alas.

Olen nyt pyörittänyt kahdeksan viikon ajan systeemiä, jossa 2 koulua, 7 päiväkotia ja yksi mielenterveyskuntoutujien ryhmäkoti saavat kirjastoauton pihalleen aina sopimuksen mukaan 2-4 viikon välein. Koulujen sisällyttäminen tähän renkaaseen ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta kaupunkimme säästötoimet eivät oikein jättäneet muuta moraalista mahdollisuutta. Tulevaisuudessa yritämme siirtää nuo koulut muualle aikataulussamme jotta päiväkoteja mahtuisi enemmän.

Jos päiväkoteja on meininki palvella niin, että lapsetkin pääsevät kirjastoon, tarkoittaa se sitä, että kirjasto on avattava melko aikaisin eli auto lähtee vielä aikaisemmin liikkeelle. Kurahousuikäisethän menevät yleensä viimeistään klo 11 sisälle jotta ehtivät lounastaa ennen päiväunia. Päiväkodeille optimiaika käydä kirjastossa/kirjastoautossa sijoittuu tällöin aamuyhdeksän ja yhdentoista välille ja iltapäivällä puoli kolmen paikkeille.Yleensähän kirjastot avataan aamuisin aikaisintaan kello 10, mutta kirjastoautojen asiakkaat ja henkilökunta lienevät ympäri maan tottuneet aikaisempiinkin aikoihin.

Mutta kyllä on ollut kivaa! Olen saanut vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä vielä normaaliakin enemmän, eikä vastauksen tarvihe olla täsmävastaus tiedonhakukysymykseen, kunhan se huvittaa lapsia. Ja teatterinumero syntyy jo siitä, kun esitän veronkantajaa, joka haluaa kurakinttaat tms. käsineet pyykkikoriin heti ovella, poislähtiessä sitten arvotaan kaikille vaikka eriparivanttuut. Kun nuo em. koulut lasketaan pois tilastosta, tulee päiväkotien lainausvilkkaudeksi n. 75 lainaa per aukiolotunti, joka on ihan kelpo määrä kun yksin olen liikkeellä. Ja silti ehdin jutella lasten kanssa.

Päiväkotien askarteluaiheet ja teemat ovat yleensä melko hyvin selvillä etukäteen ja henkilökunnan kanssa on helppo sopia mitä matskua seuraavalla kerralla on mukana, kun toimeksiannon aikataulu on väljä ts. on aikaa etsiä materiaali.

Haja-asutusalueilla [kuten vaikkapa Tampereella ; D ] on tietysti ollut olemassa iät ajat systeemi, jossa kirjastoauto käy pysäkillä kahden tai neljän viikon välein. Meillä tämä nyt kuitenkin on uutta, ja uusi käynti päikkärissä sovitaan konkreettisesti joka kerta erikseen. Silloin voidaan ottaa huomioon retket, juhlat jne. Ei tule hukkakäyntejä (no koputetaan puuta, ei ole vielä tullut...).

Niin mielelläni kuin tällä rehentelenkin, on kuitenkin kumarrettava Oulun suuntaan, jossa pienkirjastoauton tultua tällainen toiminta on ollut vakiintunutta jo pitkään ja palvelun piirissä olevia päiväkoteja oli viime kuulemani mukaan yli 80 (tähän emme pääse, koska meillä on normaali 12-metrinen jota ei niin vain joka paikkaan viedä).

Toivottavasti homma jatkuu ja paranee.

Joskus mietin, kuinka on mahdollista suositella asiakkaille kirjoja, joita ei ole lukenut. Hyvin on mahdollista.

Omasta työstäni iso osa on henkilökohtaista neuvontatyötä, jota voisi verrata vaikkapa potilas- tai
vanhainkotikirjastotyöhön.
Silloin joutuu esittelemään ja kehumaan sellaistakin kaunokirjallisuutta, joka ei ehkä ole aivan omaa sydäntä lähinnä.
Onneksi yleensä ei tarvitse ihan randomilla mennä, uutuuksia ehtii ainakin vielä toistaiseksi kääntelemään käsissään ja vähän selailemaan.
Suosittelussa on lisäksi ollut suurena apuna kirjastossamme vuosina 2000-2007 tehty Kauno 2000 -projekti, joka myöhemmin poiki vielä rakenteilla olevan Kaunokirjallisuuden Verkkopalvelun.  Kaunoprojektissa kaikki suomeksi ilmestyvä kaunokirjallisuus oli jaettu vapaaehtoisille 2-3 hengen porukoille, jotka sitten kävivät läpi kaikki kohdalleen määrätyt romaanit ja asiasanoittivat ne. Itse kuuluin ryhmään A-E, joten minulla oli ilo tutustua läheisesti Elizabeth Adlerin, Maeve Binchyn, Barbara Taylor Bradfordin ja Catherine Cooksonin (mistä niitäkin kirjoja vielä sikisi, vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen?) tuotantoon.
Romantiikka-, Wendla-, Murgrönan-, jne. aktiivit älkööt nyt nousko takajaloilleen, en ole (ala-)arvottamassa em. kirjailijoita mitenkään. Uskokaa tai älkää, ikävä olisi ollut asiasanoittaa MacLeania, Andy McNabia jne. Mutta sukupuoleni ja nuoruudenvalintojen takia "toiminta"lajityyppi osuu helpommin kohdalleen. Toki tuossa projektissa tuli tutustuttua myös esim. David Baldacciin, hirveetä potaskaa, anteeksi vain.

Kun asiakkaalle esittää kierrellen ja kaarrellen kysymyksiä, minkähänlaisesta kirjallisuudesta hän mahdollisesti pitäisi, on mahdotonta paeta koneen ääreen näpyttelemään hakusanoja. Sun ammattitaitosi (kiitosMikaHäkkispronomini) nimittäin punnitaan aina siinä hyllyn ääressä, ritirinnan asiakkaan ja tämän rollaattorin kanssa. Sama pätee lapsiasiakkaisiin -varsinkin kun koko koululuokka tupsahtaa yhtaikaa sisälle, ja kaikki haluavat maailman hauskimman kirjan, jossa pitää olla joku eläin salapoliisina ja laseria ja välituntirakkautta. Lastenkirjoihin tutustuminen on onneksi hauskempaa -juuri edellämainituista syistä.

Mutta että lukisinko edelleen vapaaehtoisesti samoja (ja enemmän) vaaleanpunakantisia, kultakirjainselkäisiä romskuja... ammattitaidon nimissä? Varsinkin kun aiemmin hivelevistä "etsipäs nuori mies minulle jotain hyvää lukemista" -repliikeistä on jo usein jäänyt pois se sana "nuori" : ). Lisäksi monet varttuneet asiakkaat haluavat takuun sille mitä kotiinsa kantavat: "onko tämä kirja nyt VARMASTI hyvä?"

Pitkän sisäisen piehtaroinnin jälkeen päädyin tarjoamaan itseäni sarjisvinkkariksi erityiskoulun viitoskuutosille. Asiasta oli ollut puhetta Reetta Niemelän kanssa (kiitos rohkaisusta) jo pitkään, mutta rohkeuteni kerääminen otti aikansa.

Valmistauduin hommaan kasaamalla kotona työhuoneen lattian täyteen sarjiksia, joita sitten aloin karkeasti jakaa ryhmiin "itsestäänselvyydet", "muuten vaan pakko ottaa", "yllätykset", "tärpit" ja "ei sittenkään". Yritin pitää mielessä, että kuulijoiden ikäskaala on 11-14 jolloin sen nuorimman pojan ja vanhimman tytön henkinen ikäero saattaa olla kosmista luokkaa.

Tiedossa oli, että minulla on käytettävissä normaalin oppitunnin verran aikaa, ja toisaalta lapsijoukossa olisi vilkasta porukkaa, joka ei ehkä jaksaisi istua paikallaan koko kolmea varttia. Valitsin "luota onneesi" -strategian ja laitoin sarjikset ja muistiinpanoni järjestykseen, jossa aina joka toinen tai kolmas kirja olisi porukalle todennäköisesti tuttu. Ajattelin että mielenkiinto pysyisi näin yllä.

En halunnut paikalle mitään tekniikkaa vaan pyysin että voisimme istua puoliympyrässä tai matalilla penkeillä, jotta tunnelma olisi mahdollisimman tiivis. Tiesin, että meitä on tulossa koolle vain vähän yli 20 henkeä, ja tämä helpotti asiaa.

Saavuin paikalle hyvissä ajoin, mikä olikin tarpeen, sillä kannettuani sarjisbakaasia puoli kilometriä olin kahvikupin tarpeessa. Niinikään käteni ylettyivät maahan asti suorana seistessä.

Kun oppilaat, opettajat ja viittomakielen tulkit tulivat sisälle juhlavaimikäliemonitoimitilaan saatoin huokaista helpotuksesta: lähes kaikki oppilaat olivat naamoiltaan tuttuja kirjastoautosta. Enää ei tarvinnut siis jännittää kuin opettajia: tulisiko kulmien kohottelua tai vaivautunutta jalan nostoa toisen yli?

Aloitimme miettimällä, että mikä se sellainen sarjakuva oikein on? Vastauksia alkoi tulla välittömästi, viittaamalla puheenvuoroa pyytäen ja ilman. Jesh! Kyllä tämä tästä.

Olin iloinen kun maahanmuuttajatytöt kertoivat, että sarjakuvassa on ruutuja, puhekuplia jne. Vähän aikaa keskusteltuamme tuli hiljaisilta pojilta tieto, että juu, jotkut sarjakuvat ovat vain yhden rivin mittaisia ja jotkut pitkiä.

Aku Ankka parhaat sarjat -muodossa oli ensimmäinen varsinainen kohde, ja käytimme aikaa juttelemalla siitä, missä kaikkialla ja miten akkareita tehdään. Esittelin Barksin jälkeen jo edesmennyttä TK-Taikaviitta-lehteä, josta saatiin mukava pesäero perinteiseen Aku Ankkaan.

Homma eteni sitten parivaljakoiden (Asterix & Obelix, Lassi & Leevi, Piko & Fantasio, Viivi & Wagner jne.) ja tapahtumapaikkojen vertailulla (koti, kaupungin kadut, avaruus, Villi Länsi, takapiha jne.). Siteerasin välillä tekijöitä ja onneksi muistin Wagnerin ja entisen lukiokaverinsa kohtaamisen marketin lihatiskillä.

Kyselin aina uuden albumin kohdalla, kuinka moni sen tuntee jne. ja olin välillä hieman huolestunut, kun käsiä nousi liiankin paljon. Loppupuolella vinkkaamani Pyton ja Vastakarvaan sen sijaan saivat teini-ikään ehtineet tytötkin nojaamaan penkillä eteenpäin ja innostus heidänkin joukossaan kohosi selvästi. Kiitos Romare ja Conley, teihin kannatti luottaa!

Vilkuilin vaivihkaa seinäkelloa ja tein karsintaa lennossa, onneksi siis materiaalia oli enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi olin jättänyt ilmaa jokaisen vinkattavan albumin kohdalle, keskustelua syntyi joka välissä, myös aikuiset kertoivat omia sarjiskokemuksiaan...

Loppuhuipennukseksi kävi Jasso häntineen ja gourmetkokeiluineen -tuntematon lähes kaikille, mutta naurunkiherrystä alkoi kuulua.

Kun oli aika lopettaa, liki kymmenen oppilasta tuli matkalaukulleni selaamaan albumeita ja kyselemään lisää. Olin otettu!

Jälkikäteen harmittelin muutamaa karkuun päässyttä ajatuksenpätkää, mutta viittomakielen tulkki sai näin pitää hieman taukoa. Kai.

Kirjastotätipaita kävi visuaalisesta ilmeestä, en ollut sitä näiden oppilaiden nähden ennen pitänytkään.

Kiitos etukäteisvinkeistä Kauhutädille!

 Ruokalista:

Disney: Puhuva koira ja muita Aku Ankan parhaita

Taikaviitta 2000: Kalmansilmä

Goscinny: Asterix legioonalaisena

Morris: Apassikanjoni

Morris: Daltonit pääsevät hoitoon

Watterson: Ikuiset ystävykset

Franquin: Bretzelburgin radioamatööri

Juba: Ei banaaninkuoria paperikoriin!

Juba: Minerva -kukkia tohtori Kääkälle

Dixon: Hobitti I

Scott: Jere 8 -teinin elämä ja teot

Sfar: Pikku vampyyri menee kouluun

Roikonen: Jasso on super!

Romare: Pyton

Darby: Vastakarvaan

Värri: Mutasarja

Mézières: Liikkuvien vetten kaupunki

Christin: Taivaan asukkaat

Fry: Kun luonto kutsuu

...ja vielä kiitos Markku-sedälle kirjavinkkariblogilinkityksestä!  (...tsiis, mikä sana...)

Viola-bändin taannoinen ilmoitus siirtää julkaisutoimintansa kokonaan verkkoon, ilmaiseksi ladattavaksi on villinnyt mielikuvitustani monta päivää.

Musiikin puolella latailu, ilmainen tai maksullinen, on ollut arkipäivää Napsterin ajoista lähtien. Osin artistit ovat olleet latailua vastaan, osin puolella. Levy-yhtiöt ovat yrittäneet kuin narulla työntää tuonnemmas aikaa, jolloin ne joutuvat luopumaan määräysvallastaan kuka julkaisee, milloin ja minkä julkisuusarvon uusi levy saa. Tulokset ovat olleet nähtävissä jo jonkin aikaa.

Omakustannekirjailijoita lienee kaikkialla maailmassa, varsinkin täällä Suomessa. Perinteisesti kirjastot lienevät lähes ainoita ostajia näillä ruohonjuurimarkkinoilla, ja paikallisuus lienee yksi tärkeä valintakriteeri. No, Juha Vuorisen Diktaattori on poikkeus, joka todella vahvistaa säännön.

Mietin kuinkahan kauan mahtaa kestää, että omakustannekirjailijat luopuvat fyysisestä julkaisemisesta ja alkavat jakaa teoksensa verkossa, blogimuotoisena tai vaikkapa pdf-tiedostoina kotisivun yhteydessä. Rahaa ei ainakaan paljon vähempää voi tulla. Jos kirjastoihin menee vaikkapa viisi teosta ja loput 295 jää myymättä, on netto vielä sitä pehvanettoa.

Vuosia jatkokertomuksena ilmestynyt Minhin haarakonttori käy vähintään hyvästä esimerkistä "novelli-jatkokertomusmuotoinen-omaelämä-proosasta". Tai nythän kirjoittaja on vaihtanut palveluntarjoajaa tänne.

Tässä tullaan taas tilanteeseen, että verkkokirja ei vieläkään ole mukava luettava sängyllä kyljellään maaten. Mutta voihan vaikka blogia tulostaa paperille. Tulisiko niin tehtyä? Jos netistä löytyvä fiktio olisi mielenkiintoista?

Olin "minulle läheisen organisaation" johtoryhmän kokouksessa henkilöstön edustajana. Kokous on säännöllinen, ja usein (lue: jopa aina) siinä käsitellään - taloutta. Rahaa. Vaikkei osanottajilla oikeasti ole sitä rahaa minkä puutteesta puhutaan (siis, ei ole jotain jota ei ole? ymmärsinkö itsekään...).

Anyway, meitä on koolla siinä viitisentoista ihmistä, osa pomoja, osa ei. Suuri osa kokousajasta menee ihan järkevien ja ymmärrettävien asioiden esittelyyn, niistä keskusteluun, eteenpäin delegoimiseen tai ihan päätökseen asti.

Mutta tuntui (taas) lievästi oudolta, kun samassa työpaikassa olevat, POHJIMMILTAAN samaa työtä tekevät fiksut ihmiset riitelevät niukkuuden jakamisesta. Kokouksissa vallitsee näennäisesti hyvä ja keskusteleva henki, mutta heitettäköön minua kivellä, jos olen ainoa joka voi pahoin siitä kun sanotaan, että "ei me tulla toimeen y henkilöllä, mutta te kyllä pärjäätte, pärjäättehän?"

Olen aina ollut sitä mieltä, että organisaatio jossa työskentelen, on upea pyrkimyksessään ottaa koko henkilökunta mukaan päätöksentekoon, ja mielipiteitä kysytään jatkuvasti johdon taholta. Ei näin ollut yksityisellä puolella... silti voin huonosti kun jaettavana on vain eioota. Toisaalta, en malta pitää nokkaani poissa asioista, jotka koen tärkeiksi tai joihin koen pystyväni edes jotenkin vaikuttamaan.

Tässä tarvittaisiin ehkä Ritva Hokka-Ahdinkin peräämää keskustelua kirjastoalan eettisistä periaatteista, ennen kuin se jalka hukkuu. Ja katin villat, ei tarvita, ainakaan kirjaston sisälle. Meidän ihanat päättäjät pitäisi saada kuulolle.

Kaupunkiimme rakennetaan nyssitte kunnon koirapuisto (entisten muutaman kymmenen lisäksi) saareen jossa puskia riittää muutenkin, ja mahtavat yleisövessat förin viereen kun Tall Ship's Racen festarijengin täytyy päästä laskemaan olvinsa välillä ulospäinkin (olin joskus luvannut itselleni, etten aseta edes pikku pääkössäni vastakkain kaupungin rahankäyttökohteita, mutta nyt lipsahti).

Olen aloittanut tämän työurani kolmen päivän työsuhteella, jota seurasi pakkoloma. Saas nähdä alkaako pakkolomauutisia kuulua täällä Työn ja Tiedon Puistoissakin.

PS. Pro Library (kaikki kunnia aktiivisille kirjaston ystäville) on muuten valitettavasti väärässä osassa oikaisuvaatimuksensa yksityiskohtia:m & m -korvauspalvelu sisältää myös mahdollisuuden asiakkaiden käyttää verkkoa, toisin kuin he ovat perustelleet.

No niin.

Apulaiskaupunginjohtaja käytti otto-oikeuttaan kun kulttuurilautakunnan ehdotus oli valtuuston tahdon vastainen. Näin se kunnallinen päätöksenteko toimii, vaikka sitä eivät kaikki tahdo uskoa.

Kaupungistamme lakkaa kaksi kirjastoa. Plääh. Ja vaikka vieläkin tunnen itseni untuvikoksi tässä työssä, niin jo viidentoista vuoden ajan on työpaikan sisäisissä palavereissa, paikallisessa lehdessä ja paikallisessa teeveessä aina joku muistanut mainita, että näiden kohtalo on joko loppua tai yhdistyä johonkin toiseen kirjastoon. Näin nyt sitten.

Jos se on epäselvää, niin kyllä minä olen asiasta yhtä murheissani kuin Pro Kirjasto -härdelliin mukaan lähteneet.  Yksityishenkilönä erityisesti, työntekijänä... niin, mikä on raja?  Mutta sitä en tahdo ymmärtää, kun ihmiset heräävät tässä vaiheessa ja mankuvat, että "lopetetaan yhtäkkiä".

Mielenosoitusten ja nimienkeruun aika olisi ollut vuosia sitten. Itse valituista päättäjistä voi kukin ajatella mitä tahtoo, mutta jos ei ole käynyt äänestämässä, voi miettiä, olisiko kuitenkin kannattanut.

Kirjastopalveluiden saatavuus läheltä ei ehkä sittenkään ole ihmisten arjessa ensimmäisenä mielessä -silloin kun niitä palveluita on.

Yritän olla pelkäämättä ensimmäistä kertaa kun kirjastoautolla karautamme lopetettujen kirjastojen eteen. Toki ihmiset, jotka näillä alueilla meille tulevat, ovat tapahtuneen hyväksyneet ja päättäneet -kaikesta huolimatta- pysyä kirjaston asiakkaina. Mutta jotain laineita meidänkin ylitsemme näissä tapauksissa yleensä lyö.

Eilen oli hauska päivä. Saimme kirjastoautoon työkaveriksi Milja-tytön. On aina mukavaa kun työpäivän mittaan voi jutella uusien ihmisten kanssa. Asiakkaat ovat toki tärkeimpiä, mutta meillä riittää töitä myös varhaisiin aamuihin jolloin pistämme autoa kuntoon. Silloin on mukava kun on uusia juttukavereita -työkavereiden kanssa on usein ne samat vanhat aiheet. Puhumattakaan syksyn pimeistä iltataipaleista. Piristää, kun joku vasta koulun aloittanut, luonnosta paljon tietävä iloinen tyttö kertoo juttuja (Milja tietää hirveästi asioita, arvelen että monet aikuisetkin tulevat yllättymään).

Tässä Milja lukee Nikolai Kärpäsen ihmeellistä maailmaa. Pikku matkalaukussa on ainakin juustovoileipä, kirjastokortti, kampa, leikkiauto ja varakirja (jos lukeminen sattuu loppumaan).

Milja on ilmeisesti käynyt alkusyksyn koulua, mutta Ukko Mansikka, Reetta ja Leena ajattelivat, että pieni vaihtelu voisi tehdä hänelle hyvää. Kirjastoauton mukana matkatessaan Milja pääsee tapaamaan paljon lapsia ja aikuisia, ja on luvannut kertoa asiakkaille kaikenlaisista hyvistä kirjoista.


Myssy pois silmiltä.

En lakkaa ihmettelemästä, miten omistautuneita ihmiset saattavat olla työlleen, jonka rahassa mitattava hyöty (ainakin tekijälle itselleen) on vähintäänkin rajallista.
Turkulaisessa C.O. Malmin erityiskoulussa on käynnissä "Koko koulu lukee" -kampanja (ehkä pitäisi  puhua projektista, mutta niillähän on aina loppu, toivottavasti ei tällä), ja sen vauhdittamiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi (erityisesti oppilaiden vanhemmille) oli järjestetty Lukulauantai-päivä. Oppilaat ja vanhemmat tulivat siis lauantaiksi kouluun, ja päivän ohjelma oli tavalla tai toisella lukemiseen liittyvää. Koska koulun oppilaat ovat kuulovammaisia tai kielihäiriöisiä, ei lähtökohtana välttämättä voi olla yksinkertainen kirjojen luettaminen. Osa on myös ylivilkkaita. Tarvitaan siis paljon muutakin. Köyhällä kaupungillamme on onneksi ollut älliä hieman tasoittaa oppilaiden tietä. Kirjailija Reetta Niemelä on koulun kummikirjailija, ja lisäksi koululla on Mielikieli-sanataidetyöryhmä, joka työskentelee Reetan kanssa tarinoiden ja sanojen houkuttelemiseksi myös lapsista ulos...

Päivän aikana lapset paitsi lukivat ja tarinoivat, myös esittelivät upeita tarinoihin liittyviä aikaansaannoksiaan, monet esimerkiksi olivat tehneet kirjan alusta loppuun, kuvituksineen kaikkineen.

Tässä näyte yhdestä upeasta teoksesta.

Vanhempia vinkattiin muun muassa lukutekniikasta, jossa aikuinen ja lapsi lukevat samaa kirjaa, vuorotellen. Vielä kun muistaa, että useilla näistä lapsista suomi on vasta toinen kieli, viittomakielen ollessa ensimmäinen, saa ehkä käsityksen siitä miten isosta asiasta on kyse.
Koululle oli järjestetty myös kirjakirppis ja erilaisia näyttelyitä, vanhempainyhdistys piti kahvibuffettia, jonka tuotto tällä kertaa meni lukuprojektin edistämiseen... sain myös nähdä videokirjeen, jonka muutamat Konsta-kirjoja lukeneet lapset olivat aikuisten avustuksella tehneet Tuula Kallioniemelle. Kyyneleet eivät olleet minulta kaukana.


Koulusta pyydettiin ystävällisesti meitä mukaan tähän Lukulauantaihin, ja parissa suunnittelukokouksessa huomasin, että koulussa työskentelevät ihmiset ovat tosiaan sitoutuneita tähän työhön. Innostus ja käytännön kokemus yhdistyivät upealla tavalla.

Itse vierailemme koululla joka viikko, ja minulla ja Auto2:lla oli suuri ilo olla paikalla tässä "ylimääräisessä" päivässä. Kerroin koululla vanhemmille muutamia perusasioita kirjastoauton tarjoamista palveluista, ja myöhemmin ainakin pienemmät oppilaat vanhempineen vierailivat kirjastoautossa. Tunnelma oli erittäin tiivis, enkä edes ehtinyt kaivaa kameraani esiin. Tein lukuisia kirjastokortteja, ja päivää varten tuunaamani auton kokoelma meni mukavasti lainaksi. Kävijöitä oli reilun kahden tunnin aikana varmasti toistasataa.

Vielä kun riittäisi itsellä voimia opetella muutamia viittomia!

Kirjamessuilla on kätevää tehdä pr-työtä myös kirjastolle. Turun Kirjamessuilla on tietysti aina ollut Turun Kaupunginkirjaston ständi, mutta olemme kirjastoautolla ja auton henkilökunnalla päivystäneet pääoven edessä jo vuodesta 2001, joskus yhtenä, mutta useimmiten kahtena messupäivänä. Tätä ei meiltä ole ikinä varsinaisesti pyydetty, mutta paikalla on tullut hengailtua ikään kuin aatteen palon ajamana.
Auton vieminen näennäisesti outoon paikkaan kirvoittaa aina ihastuneita kommentteja: "mitä kirjastoauto tekee kirjamessuilla?", "hei nyt ei tarvi ostaa tuolta niin paljon kirjoja", "voiks täältä ihan oikeesti lainatakin?".
Eniten itseäni ihastuttaa toimintaamme tuntemattomien ihmisten reaktiot: "vieläks näitäkin on olemassa?", "onko tämä vanha bussi joka on muutettu tällaiseksi?" jne.
Toki aina käy piipahtamassa myös vakiasiakkaitamme, vanhoja tuttuja, kirjastojen henkilökuntaa sieltä ja täältä. Tunnelma on aina meilläkin erittäin messumainen, ja on mukava kertoilla ihmisille toiminnastamme, luetella lukuja, ja vertailla kokemuksia satunnaisten kollegojen kanssa. Tänä vuonna meillä olikin syytä ylpeilyyn, kun olimme paikalla vasta puolisen vuotta ajossa olleella uudella Auto2:lla. Arvokkaan lisän ja tuulahduksen yritysmaailmasta toi autossa päivystänyt korin valmistaneen yrityksen edustaja Olli Aarnio, joka aina jaksaa hymyillä (...se on se kauppamiehen osa...).


Taas ensi vuonna!