Uskoni siihen, että yhtenä aamuna vain heräämme, ja asiat ovat hyvin, horjuu yhä enemmän. Olette varmaan seuranneet Kirjastot.fi:n keskustelua työssä jaksamisesta. Tiedetään, osa kirjoittajista on sitä mieltä, että kirjastoalan työssä ei voi uupua, mutta sama porukka ajattelee varmasti myös, että ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt, kun sää on ollut viime aikoina kylmä.

Nimimerkki "kirjastotädin" kertoma (1.2.2010, 13:24;35) on kylmäävää luettavaa, mutta valitettavasti en ole kovin yllättynyt siitä. Kirjoitusta kommentoitiin hyvää tarkoittavilla vinkeillä kooveetessiin, luottamusmiehiin ja suosituksiin vetoamisella, mutta nopeus ei ole näiden aseiden ominaisuus. Sitä ennen ehtii henkilökunta nääntyä pahasti.

Vetoaminen Kirjastolakiin (jos mennään niin pitkälle, että pitää saarnata palveluiden riittävästä saatavuudesta) on aika hankalaa, koska laki on luvalla sanoen väljä. Ja jo yksistään suositukset vaikka siitä, kuinka  lähellä ihmisiä palvelujen pitää olla, ovat kyllä täydellisestä, mutta eivät tästä maailmasta.

Tunnistan ihan hyvin nimimerkki kirjastotädin vaikeudet vaikkapa esimiestyön kasaamisesta niille, joille se ei kuulu, kunnallispoliitikkojen sysäämän vastuun kirjaston henkilökunnalle ja kehotukset toiminnan priorisoinnista. Väitän kyllä, että kirjastoissa tekevät työtään älykkäät ihmiset, jotka kyllä tunnistavat ongelmat ja ovat priorisoineet resurssinsa. Samanaikaisesti he kuitenkin pitävät työstään ja asiakkaista niin paljon, etteivät uupumuksen uhallakaan halua lyödä hanskoja kokonaan tiskiin. Valitettavasti?

On jotain hyvääkin tapahtunut: Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen totesi sunnuntain Pravdan haastattelussa, että vaikka kaupungin kaikki kirjastot suljettaisiin, ei tiloista luopumisesta koituva säästö olisi enempää kuin 900 000€. Kyseessä on sentään Suomen toiseksi suurin kaupunki.  Jos tämä olisi kuultu poliittisen kentän toisen laidan puolelta, painoarvo olisi vähäisempi, mutta Kokkonenpa edustaakin ruiskaunokkihalmetta. Toivottavasti päättäjät halki Suomen ottavat onkeensa.

Aijuu, ja Vantaan haave täyttyi!

Palasimme maanantaiaamuna töihin. Olimme poissa asiakkaiden luota puolitoista viikkoa, ei järkyttävän pitkä aika, mutta rekyyli tuntui kyllä joka paikassa. Mukavinta oli tietysti kuulla kommentteja, joissa ihmiset olivat helpottuneita siitä, että palvelu pelaa taas. Monet myös pudistelivat päätään rahansäästöyrityksille -itse luonnollisestikaan emme kommentoi työnantajan toimenpiteitä asiakkaille.

Asiakkaille on kurjaa, kun kirjastot ovat kiinni (itsestä puhumattakaan, kolme tiliä tulee olemaan normaaliakin alamittaisempia). Tehty ratkaisu oli kuitenkin oikein (tiedetään: kun työttömyys on kasvanut, on kirjastoissakin enemmän asiakkaita. Lisäksi kaupungissamme suljettiin keväällä kaksi lähikirjastoa, ja nyt on kaksi peruskorjauksen/muuton takia kiinni). Vaihtoehtona olisi ollut kirjastojen pitäminen kiinni peräkkäin, asiakkaiden juoksuttaminen avoinna oleviin toimipisteisiin, (vielä koettuakin monimutkaisempi) tiedotusrumba ja toiminnan nilkuttamisen venyttäminen ties kuinka pitkälle ajalle. Pomoille pisteet ryhdikkäästä toiminnasta. Ainakin kuvittelen, että lautakunnalle ja valtuustolle olisi ollut helpompi myydä malli, jossa esim. puolet kirjastoista palvelee normaalisti lomautuksen aikana. Enkä voi olla ajattelematta sitä, että jos kerran väkeä pistetään määräajaksi pihalle, niin pitäähän sen jossain näkyä. Ei voi olla nykymaailmassa olemassa tilannetta, että minkä tahansa työpaikan väestä otetaan osa pois, ja toiminta jatkuisi ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ovia saatetaan kyllä pystyä pitämään auki, mutta palvelun laatu kärsii. Muita kunnallisia palveluja ajatellessa tilanne on vielä karmeampi. Kenenkään mielestä tuskin on ihan sama, jos lapsen päiväkodista/koulusta puuttuu lastentarhanopettaja/opettaja?

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kylässämme käytetään työntekijöiden lomautusta tulppana veneen pohjassa -tosin edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa, että asiakkaat eivät sitä enää muista. Silloinkin kirjastot olivat kiinni henkilökunnan ollessa pääosin yhtä aikaa lomautettuina -kesäloman jatkeeksi. Tällä kertaa ovet olivat kiinni pimeään vuodenaikaan parhaan sesongin ollessa päällä.

Aina löytyy kirjastonkäyttäjiä, joille ei tällaisista tapauksista pysty tiedottamaan. Kirjastoautojemme asiakkaissakin on hyviä keskittyjiä, jotka pystyvät ohittamaan sanomalehdet, radiouutiset, kotisivut, kirjaston seinillä olevat tiedotteet, pysäkkitolpan keltaiset infolaput, henkilökunnan ojentamat lippuset ja vieläpä tutun virkailijan suullisen maininnankin. Kun kirjastoauto sitten taas porhaltaa pysäkille, kuulemme tutun repliikin: "missäs te viime viikolla olitte, kun ei näkynyt?" Kuten ammattitaitoon ja hyviin tapoihin kuuluu, emme ala puolustella ja selittää, että on kyllä sanottu kaikille asiakkaille ja tuossa on tiedote ja lehdissäkin on ollut.

Okei okei, vastuuta on palvelun käyttäjälläkin, emmekä voi ottaa kontollemme kaikkien tietämättömyyttä asiassa, joka meille on päivänselvä ja jota olemme työn kautta viikkotolkulla eläneet. Mietin vain itsekseni: jos olisin kirjaston asiakas, olisinko yksi niistä jotka turhaan kolkuttivat ovea tai seisoivat pysäkillä?

Kirjastoautot -keskustelufoorumilla on viime päivät vaihdettu kokemuksia ja mielipiteitä maksujen perinnästä autoissa. Pari sattumaa on tähän soppaan plumpsautettava:

*myöhästymis- ja muistutusmaksuissa sekä aineistokorvauksissa työntekijä on velvollinen noudattamaan työnantajan päätöstä. Käytännössä "työnantajan päätöksen" määrittää kunnan kirjasto- tai kulttuurilautakunta kirjasto- tai kulttuuritoimenjohtajan esityksestä.

*myöhästymismaksu mielletään usein sanktioksi siitä, että asiakas ei noudata kirjaston sääntöjä, eikä palauta lainaamaansa aineistoa ajoissa. Niin on, mutta kolikon toinen puoli on se, että sama aineisto on silloin poissa muiden asiakkaiden saatavilta.

*jos asiaa miettii hieman filosofisemmin, onko oikein, että veronmaksajien rahoilla hankitun aineiston saantia

-hankaloittaa asiakas, joka ei palauta kirjoja määräaikana?

-yritetään helpottaa asettamalla myöhästymis- ym. maksuja, joiden suuruudella ei välttämättä ole mitään tekemistä mahdollisen haitan kanssa?

Tiedän mielestäni jotain ongelmista, jotka liittyvät maksujen perintään erityisesti lapsilta erityisesti kirjastoautossa erityisesti koulupysäkeillä. Ensin huomautetaan lapselle maksamattomasta maksusta. Sitten katsotaan mistä maksu muodostuu. Lapsi sanoo ettei ole tuollaista/tuollaisia kirjoja lainannutkaan. Selitämme, että kyllä ne on ainakin hänen kortillaan lainattu. Tällöin lapsi ehkä muistaa mistä on kysymys. Lapsella ei kuitenkaan ole rahaa (ja pahalta tuntuu sitä periä, kun ei päästä selittämään vanhemmille mistä oli kysymys). Annamme ehkä mukaan tulosteen, jossa on kryptisesti selitetty maksun syy. Samanaikaisesti lapsen koulukaverit kahisevat toppavaatteissaan tappituntumalla ja irvailevat kun kaveri on kirjastoon velkaa. Sama toistuu useiden lapsien kohdalla, jono ei liiku paljon mihinkään, olisi kiire tunnille ja auton ovi pysyy auki ja pakkanen puree kuskin ja ehkä työkaverinkin jalkoja.

Jos jossakin kirjaston toimipisteessä ei peritä maksuja (vaikka muualla peritään), sen pitäisi tarkoittaa kahta asiaa yhdessä tai erikseen: a) kyseisestä toimipisteestä lainatusta aineistosta ei peritä maksuja ollenkaan, ts. niitä ei myöskään mahdollisessa online-systeemissä kerry, ja b) maksuja kyllä kertyy aineiston toimipisteen myöhässä olevista lainoista, mutta niitä ei voida tähän toimipisteeseen maksaa. Tämä saattaa johtua siitä, että toimipisteessä (esim. auto) ei ole kassaa. Silloin ei myöskään voi maksaa muiden toimipisteiden maksuja.

Jokaisessa kunnassa on varmasti olemassa ohjeet siitä, miten asiakkaiden rahojen kanssa pelataan tai ollaan pelaamatta. Mahdollisilla henkilökunnan omavaltaisilla päätöksillä voi hyvin olla moraalinen, mutta ei muuta oikeutta. Onpa työkokemusta puoli tai 20 vuotta ei muuta tilannetta miksikään.  "Epäselvissä tapauksissa ratkaistaan asiakkaan eduksi", kuulostaa hyvältä ohjeelta, jos henkilökunnalle halutaan antaa jotain harkintavaltaa. Tällöin pitää kuitenkin olla kyse jostain muusta kuin ilmiselvästä aineiston palauttamisesta myöhässä.

Taivaanrannan maalaus: En voi olla hellimättä ajatusta, että rahan periminen siitä, että on vaikeuttanut  jonkun toisen ihmisen tiedon tai elämyksen saamista, on väärin. Ymmärrän toki, ettei ihmiskunta ole keksinyt muita rangaistuksia tai ennaltaehkäiseviä toimia. Mutta ajatukseni kuulunee samaan kategoriaan, jossa koron vaatiminen lainaksi annetusta rahasta on pahasta.

Maksuasioissa minua säälittää vaikkapa sellaiset noin 12-vuotiaat tytöt, jotka selvästi lainaavat aineistoa myös nuoremmille sisaruksilleen. Ovat usein huivipäisiäkin. Näyttääpä usein siltä, että he muun huolenpidon lisäksi lukevatkin näille. Kirjastokortin hankintaa on saattanut edeltää pitkä ja vakava keskustelu sen tarpeellisuudesta. Jos tällaisen varhaisteinityttöasiakkaan velkasaldo kirjastoon ylittää sallitun rajan, voi käydä niin, että koko sisarusparven kulttuurikokemukset loppuvat siihen.

Kivijalkakirjaston asiakkaan on moninkertaisesti helpompaa palauttaa aineisto ajoissa verrattuna kirjastoauton asiakkaaseen, se on selvä. Samoin varatun aineiston noutaminen on auton asiakkaille hankalaa. Siihen ei meidänkään kunnassa ole saatu poikkeusta.

Lierihatun alta.

Voihan pitsi ja piimä ja pöläys, sattuipa melkoinen möläys

Ajoin maanantaina koululle, jonne vievä ajoreitti on tunnetusti ahdas parkkipaikkojen takia. Ja jos perille pääseekin, on poispääsy aina epävarmaa, koska joku yksityisautoilija on saattanut tällä välin parkkeerata silmäteränsä ns. luovasti. Niin kävi tälläkin kertaa.

Parituntisen pysähdykseni aikana väylän oli osittain tukkinut uudehko VW Golf. Minä siitä sitten "kuinka voin palvella?" -puhelinpalvelun kautta utelemaan omistajatietoja rekisterinumeron perusteella. Löytyihän sieltä puhelinnumerokin, Suomussalmelle rekisteröity (terveisiä vaan Pulkan Jarmolle). Hyvin tuntui alkavan. Soitin numeroon, johon vastasi vanhemmantuntuinen naisihminen, joka selvästi ilahtui soitostani. Jotenkin jouduin siinä kuuntelemaan kuulumiset ensin, ennen kuin sain kerrottua asiani. Golfin haltija osoittautui rouvan pojaksi, ja kyllä hänelläkin puhelinnumero oli (huh). Mutta kovasti verkkaisella lukutahdilla sen numeron sain, näin lounaissuomalaiseen asiallisuuteen enämpi tottuneena.

Lopulta pääsin soittamaan varsinaiselle kohteelleni. Onneksi kaveri vastasi puhelimeen, mutta kiireetön ja hötkyilemätön elämänasenne oli juurtunut vielä syvemmälle kuin äidillä. Mies ei pitänyt kiirettä vertaillessaan pysäköintikulttuurin eroja Helsingin ja Turun välillä, Suomussalmesta puhumattakaan. Kun taas lopulta sain suunvuoron, yritin (leppoisuutta ääneeni tavoitellen) kuitenkin kertoa, että ongelma on nyt hänellä, koska minun täytyy päästä jatkamaan matkaa, ja hänen autonsa on väärin pysäköity. Onneksi en joutunut sanomaan ääneen termejä "hinaus" ja "poliisi", koska puhekumppani toi ne itse esiin. Aprikoi siinä sitten, että "kyllä minä täältä lähden tulemaan mutta voi kestää vähän aikaa kun täällä Pernon telakalla olen laivanrakennushommissa". Great.

Lupasin kuitenkin olla ottamatta yhteyttä viranomaisiin, kunhan heebo nyt tulisi siirtämään autonsa.

Olin pitänyt  kirjastonkäytön opetusta kolmasluokkalaisille ennen näitä puheluita (ja osin niiden ainakin), ja lainannut sujuvasti (ehkä). Palautusröykkiö kuitenkin odotti kuskitilan lattialla. Piippailin sitten niitä ja siivoilin autoa reitin aukeamista odotellessani. Lopulta parkkipaikalle pyöräili haalaripukuinen ja melko hikisen oloinen nuori mies (telakalta on kantakaupunkiin matkaa liki kymmenen kilometriä). Hän siirsi autonsa ja jäi kädet lanteilla katselemaan kun hivuttauduin ohi. Vielä siinä sitten avasin ikkunan ja mainitsin jotain reippaasta pyöräretkestä. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja kiitteli vielä kun en ollut soittanut poliisille. Ja kun sama sukunimikin meillä sattui olemaan, osoitteli edestakaisin sormella minua ja tökki rintaansa ja nosti lopuksi peukalon pystyyn.

Kyseessä olevan koulun oppilaat joutuvat kyllä tästedes tyytymään siihen, että auto jää vähän kauemmas koulun pihalta kuin ennen. Numerotiedusteluun soittaminen joka käynnin yhteydessä ei tunnu kovin tarkoituksenmukaiselta, ja vaikkei henkilöautoista väliä, rakkaan kirjastoauton peltejä arvostan.

Kuva on täältä .                               

Mitä me tehdään näitten lasten ja nuorten kans?

Meidän kylässä olemme saamassa kirjastoautojen lainaustilastot nousuun, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Loppuvuonna tulossa oleva lomautus voi muuttaa tilanteen, mutta kun lainausluvut suhteutetaan aukiolotunteihin, plussalla varmasti ollaan. Se taas johtuu siitä, että aukioloaikamme ovat nyt niin pitkät kuin tällä henkilökunnalla on mitenkään mahdollista.Tämä sinänsä mukava asia ei kuitenkaan ikävä kyllä johdu siitä, että lapset ja nuoret lainaisivat enemmän kuin ennen. Hartiavoimin teemme töitä, että ekaluokkalaiset muistaisivat vartuttuaankin pysyä asiakkainamme, mutta jo kuudesluokkalainen, joka käy viikoittain kirjastoautossa, on tapaus. Me tietysti yritämme parhaamme mukaan pitää kiinni koululaisista, mutta samanaikaisesti on vakiintunut "pelastakaa edes päiväkotilapset ja vanhukset" -tyyppinen toiminta. Ja pohtihan Kirjastolehden päätoimittajakin jo ajat sitten, että pitäisikö kirjastojen keskittyä vanhuksiin ja suuriin ikäluokkiin, jotka jo ovat tottuneet käyttämään kirjastoa.

Ilmiö on tietysti valtakunnallinen, ehkä joitakin iloisia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta yleisesti fyysiset käynnit ja lainaus laskevat. Poikkeukset (lasten ja nuorten kanssa tehtävässä työssä) ovat yleensä kirjastoja, joiden henkilökunnan ja esim. opettajien yhteistyö sujuu kaksisataaprosenttisen hyvin.

 

Teinejä voi yrittää houkutella myös musiikilla. Kirjastojen musiikkiosastojen lainausluvut nousivat iloisesti koko 1990-luvun ja vielä 2000-luvullakin ennen kotilataamisen ja mp3-soittimien esiinmarssia (ja toki osin vielä niiden aikanakin), mutta suunta ei ole enää ylöspäin. Kirjastoautojen levyvalikoima ei liene kuitenkaan ikinä ollut mikään herkkusampo musiikillista heräämistä kokeville nuorille.

 

Sähköistä kirjaa on marssitettu esiin vaikka kuinka kauan. Sanonko? Sanon: onneksi niiden tekniikka on toistaiseksi ollut kömpelöä eivätkä ihmiset ole ottaneet niitä omakseen. Mutta nyt nekin ovat parantuneet, ja kun sähkökirjaan on saatu kunnolla tekniikka, jolla mikä tahansa teos voidaan muuttaa vaikka isotekstiseksi, kiinnostuu Suomen vanheneva väestö niistä ihan uudella tavalla. Lainaa siinä sitten niitä isotekstisiä, joita on aina ilmestynyt liian vähän.

 

Lisäksi uskon, että Suomen kirjastot kohta alkavat ostaa erilaisia mediapaketteja, jotka tallennetaan kirjaston palvelimelle, ja asiakas sitten lainaa sen esim. muistitikulleen tai johonkin muuhun vempaimeen. Siinä ei pääkirjastossa sitten enää tarvita neliöitä, kuutioita, hyllyjä eikä henkilökuntaakaan. Muuta kuin miljööksi. Heh, ja kirjastoautoksi riittää Opel Corsa.

 

Samanaikaisesti -juuri nyt- kirjastot muuttavat itseään olohuoneiden näköisiksi mediasaleiksi, viihtymistoreiksi, kohtaamispaikoiksi ja mitä vielä. Kirjastoauto taas on aina ollut asioimispaikka (toki myös sosiaalisen kohtaamisen paikka, varsinkin harvaan asutuilla seuduilla), eikä toiminnan luonteeseen tunnu helposti solahtavan ajatus olohuoneesta tai nettitorista. Maaseudulla varsinkin on pian nettiyhteys joka savun juurella. Eivät ihmiset tule suurin joukoin kirjastoautoon hoitamaan virtuaaliasioitaan.

 

Eli kirjoja mun mielestä meidän tarttis saada lainattua edelleen. Ja vaikka miten yrittäisimme rakentaa yhteistyötä päiväkoteihin, kouluihin, palvelutaloihin ja muihin laitoksiin, loppuvat työtunnit kesken, kun sen arkisen rutiinihommankin pitäisi toimia. Mistä varoja koordinaattoreille, jotka etsisivät palveluamme tarvitsevat ryhmät?

Älkää tuudittautuko ajatukseen, että kirjastoautoon riittää asiakkaita kunhan tolpassa on ajantasainen aikataulu.

Pelottaa.

 

 

Kaksi päivää sitten en mahtunut työsuhdeautolla pysäkilleni. Ympyrän täyttivät suurehko kuorma-auto (käynnissä) ja henkilömersu, iso luokassaan. Kuorma-autossa oli moottori käynnissä, mutta kuskia ei näkynyt. Mersun ikkunat olivat auki, mutta turhaa sieltäkin oli ketään kuikuilla.Se, että kirjastoauton paikka on viety, ei ole mitenkään uutta, mutta että paikalla on ajoneuvo käynnissä on harvinaisempaa.

Nousin kuskinpenkiltä ulos ihmettelemään, lähellä ei näkynyt ketään joka olisi näyttänyt kuorma-auton kuljettajalta. Kauempaa kuitenkin lähestyi rivakasti kävellen vanhempi herrasmies, joka jo kaukaa huusi: "soita ny sääkin poliisille, auto on käynyt tosa jo neljä tuntia, eikä poliiseja näy vaikka mää ole soittanu!". Juttelin miehen kanssa hetken, ja vaikutti siltä että hän tosissaan tiesi auton olleen aamusta asti käynnissä paikallaan.

En kuitenkaan virkavaltaa kutsunut, vaan näppäilin puhelimeen kuorma-auton ovessa olevan puhelinnumeron. Vastauksen kuultuani esittelin itseni ja asiani, ja hienokseltaan ihmettelin autoa kuljettaneen ihmisen aivoituksia. Kävi ilmi, että keskustelen kuorma-auton omistajan kanssa, joka kyllä tiesi että kuorma-auton niillä seuduilla piti olla, mutta kuskin puuttumista ei hänkään käsittänyt. Mersu kuulemma kuuluisi kaivurikuskille, mutta kaivuriakaan ei mailla halmeilla näkynyt. Omistaja kuitenkin lupasi asialle jotain tehdä.

Puhelun lopetettuamme ja asiakkaiden lähdettyä minua kuitenkin alkoi moottorin joutokäynti sapettaa -varsinkin kun vieressä on päiväkoti. Laskin kymmeneen ja kiipesin kuorma-autoon sammuttamaan moottorin (tiedän, huonokuntoisia vanhojen kuormurien moottoreita voi olla vaikea käynnistää uudelleen). Ihana hiljaisuus laskeutui lähiöön.

Muutaman minuutin kuluttua paikalle kuitenkin karautti vielä henkilöauto, josta nousi kaksi kiihtyneen oloista nuorehkoa miestä. Ulkonäöltään olivat no, koko lailla minun näköisiäni hiusmallin ja korvien metalliasteen suhteen. Muuten rotevampia ja enempi tatuoituja. Isomman repliikki: "sääkö saatanan apina sammutit tän?".

Nielaistuani ja ajateltuani että jokohan on edessä väkivallan kohteeksi joutuminen työpaikalla ja -aikana, mietin nanosekunnin ja aukaisin suuni. Yllättävän rauhallisesti onnistuin kertomaan, että moottorin tyhjäkäynti on laitonta, auto ollut useita tunteja käyttämättä, vieressä on päiväkoti jonka ilmastointilaitteet tuskin olisivat niin erinomaiset että lapset saisivat enää päiväunilleen raitista ilmaa, ja että "paikallinen asukas" oli todistanut asioiden olevan näin.

Miehet olivat jo hieman lähestyneet, mutta pysähtyivät kuitenkin. Onneksi. Ja kääntyivät kannoillaan, kiroillen ja käyttäen minusta ilmaisuja jotka eivät sovi perhemedioihin. Yrittivät sitten käynnistää kuormuriaan, ja onnistuivatkin -samaan aikaan kun itse lähdin ajamaan seuraavalle pysäkille.

Eiliseen asti jäi harmittamaan tuo tapaus -vaikka tiedänkin olleeni oikeassa. Vastapainoa onneksi sain eilen runsain mitoin. Lähellä paikallista merensalmea ja uimapaikkaa olevalle pysäkille ilmestyi paljain jaloin, kylpytakissa, punainen tukka märkänä, kaunis viimeisillään raskaana oleva nainen, joka ei tiennyt auton pysähtyvän hänen kerrostalonsa nurkalle. Kyseli innostuneesti mitä aineistoa autoon voi saada, ja lähti kaikkien esitteiden kanssa jättäen märät varpaanjäljet ja hiekkaa auton lattialle. Lupasi tulla viikoittain tästä eteenpäin.

Iltapäivän kallistuessa jälkipuoliskolle seuraavassa lähiössä, auton jakkaralle istahti vanhempi mies joka halusi Harittuun. Selitin, etten saa kuljettaa ihmisiä enkä ole edes oikein menossa sinnepäin. Herra oli ilmiselvästi oman sisäisen maailmansa innoittama ja tuntui viittaavan kintaalla puheilleni. Olin sitten kärsimättömään tapaani jo käynyt mielessäni tilanteen, jossa odottelemme jonkun sortin autoa herraa hakemaan -en olisi halunnut häntä yrittää kantamalla autosta ulos. Onneksi paikalle tuli minulle tuttu asiakas, joka tunsi tämän taivasten tekijän -kertoi hänelle rauhallisesti, että "Ilpo on nimesi ja asut samassa rapussa, mennään tästä kohta yhdessä rauhassa kotio...". Huh.

Illan viimeisellä pysäkillä noin lukioikäinen tyttö huikkasi lähtiessään että "tosi hyvää palvelua täällä", vaikken ollut huomannut tehneeni mitään erityistä, enkä muistanut moista ihmistä lapsiasiakasajaltaankaan.

Missä muualla kuin kirjastoautossa...

God I love this job.

 

Suomalainen kirjastoautoväki kokoontui viime viikonvaihteessa joka toinen vuosi pidettäville kirjastoautopäiville. Parkkina oli tällä kertaa Hamina ja RUK:n piha ja kasarmialue. Päiviä on vietetty melko säännöllisesti 1970-luvun lopulta saakka. Autolaiset ovat kokeneet omat koulutuspäivät tarpeellisiksi -jo senkin takia, että kivijalkakirjastolaisille tarjottu tietotaito autojen alustojen ja korien teknisistä ominaisuuksista ei ehkä osuisi aivan ydinosaamisalueelle.

Tämänvuotisilla koulutuspäivillä tosin ei menty kovin syvälle tekniikkaan, esim. lähes joka kerta toistuva alusta- ja korivalmistajien hiillostuspaneeli oli jätetty pois.

Mutta muuten jäivät minulle päällimmäisiksi mieleen pari vakavaa asiaa. Kirjastoautojen määrä Suomessa on minun työssäoloaikanani pudonnut 234 ajokista 160:en kuusipyöräiseen. Toki kuntia on yhdistetty ja toimintaa tehostettu, mutta maahamme on syntynyt sekä kirjastottomia että autopysäkittömiä alueita. Kuntien yhteistyö ja useiden kuntien omistamat autot yksinkertaisesti eivät enää riitä kirjastopalvelujen turvaamiseen talokirjastojen ulottumattomissa oleville alueille. Ei koko haja-asutus - Suomi vielä ole tyhjä.

 

Kirjastot ovat muiden kuntatoimijoiden ja valtionkin kanssa keksineet ideoita autotoiminnan turvaamiseksi tuomalla kirjastoautoihin erilaisia uusia palveluja (Kela, apteekki, verenpainemittaus, pankkipäätteet, ruoan ja/tai matkustajien kuljettaminen). Itse suuressa kaupungissa työskentelevänä en osaa nähdä näitä palveluja kovin oleellisina, ja "onhan kohta joka savupiipun luona laajakaistakin", mutta ymmärrän kyllä niiden tarpeellisuuden esim. Pohjois-Suomessa. Ja jos kirjastoauton uusiminen on näistä lisäpalveluista kiinni, on tietysti otettava lusikka kauniiseen käteen, vaikkei se kirjastonäkökulmasta tuntuisi luontevalta.

Astetta pidemmälle on mennyt Helsinki kesädösäkonseptillaan, joka on iso kädenojennus (varsinkin) nuorisolle, jota ei saada kirjastoon kirjaston normaaleilla ehdoilla. Kesädösän malli vaatii jo huomattavasti enemmän -jos ei materiaaliresursseja (paitsi esim. ylimääräisen vanhan kirjastoauton) niin ainakin motivoitunutta henkilökuntaa.

Muuten päivien varsinaisen ohjelman parasta antia oli Ohjaamon draamapedagogiikalla toteutetut havainnolliset asiakaskohtaamis-caset. Naurun lisäksi saimme todellista mietittävää siitä, miltä asiakkaiden silmissä näytämme.

Mutta mitäpä tällaiset koulutustapaamiset olisivat ilman kollegoja, joiden kanssa puhutaan aina samaa kieltä, vaikka kahdella kotimaisella ja yhdellä Suomenlahden eteläpuolisella.

Ylläoleva kuvatkoon yhtä suurta perhettämme!

Minä käyn kirjastoissa lomallanikin. Niinkuin moni muukin alan ihminen. Oman kaupungin filiaalien lisäksi bongasin lomamatkalla kolme (tai bongata on väärä sana, ensivisiitin tein vain yhteen). On mukava luoda silmäys arkkitehtuuriin, sitten vertailla aineiston sijoittelua ja kokoelmia ja tutkia miten paikallisuus näkyy vaikkapa ilmoitustauluilla ja/tai näyttelytiloissa.

Parasta tietysti on kurkata asiakaspalvelutiskeille, onko duunissa joku tuttu vuosien takaa, opiskeluajalta tai koulutuspäiviltä. Yllättävän usein on. Ja joo, myönnetään, joskus on pyydetty kahville taukohuoneeseen.

Ei-kirjastolaiset useimmiten hienokseltaan kummastelevat tällaista intoa: "miksi sä sinne meet, etkö saa töistä tarpeeksi muulloin?" En varmaankaan yleensä perustele ääneen vierailujani, mutta mielessäni ajattelen, että on kauppojen henkilökunnankin käytävä ruokaostoksilla vaikka kuinka olisi loma. Ontuva vertaus. No en ainakaan lopeta levyjen tai kirjojen lainausta tai niihin tutustumista kesänkään ajaksi. Kulunut ilmaisu lienee tässä paikallaan, menen siis kansalaisen olohuoneeseen.

Aivot, tuo elin tärkeä siellä luovii mieli -elintärkeä.

Mieleni siis kuvittaa mitä sitä itseänsä huvittaa.

                                           -Pette Rissanen-

Siinä kävi niin, että Facebookista tuli minullekin kiva kaveri. Puolisen vuotta palvelua käyttäneenä heristän sitä sormea, joka jo on pirulle menetetty. Eli ne, jotka eivät naamista käytä, tiedoksi teille: Facebook on mahtava sosiaalisen webin muoto, kunhan vain itse miettii mitä sille haluaa antaa. Monien työkavereiden tai muualla työskentelevien ammattitovereiden kanssa tulee setvittyä hyödyllisiä asioita, joskus ihan käytännön kommervenkkejäkin. FB:n chat-ikkuna antaa myös mahdollisuuden reaaliaikaiseen keskusteluun, eikä vaadi asennuksia kuten Windows Live Messenger eli mese, kuten nuaret sanoo. Monta hukassa ollutta kirjaa on löytynyt tuon chatin avulla.

Mutta Facebookissa on ihan saablaristi kaikenlaista koukuttavaa roinaa, jota on välillä hauska klikkailla, mutta jos ei pidä varaansa, huomaakin yhtäkkiä ruokkineensa kaksi tuntia kavereiden virtuaalirakkeja tms. Eli samat vaarat on tarjolla kuin minkä tahansa riippuvuuden suhteen ; )

Parisen kuukautta olen käyttänyt Twitteriä, ja siitä on riisuttu kaikki hupilillukanvarret pois, eli sitä voi käyttää keskusteluun tai sen kertomiseen mitä tapahtuu/tapahtui jne. Yksi palvelun jujuista on myös siinä, ettet voi itse päättää, kuka liimaantuu kylkeesi kiinni. Minullakin on Twitterissä vain n. tusina "seuraajaa", joista muutama ilmeisesti rapakon takaa, enkä heistä koskaan ole kuullutkaan. Mutta lukekoot härmänkielisiä selostuksiani. Niin ja ovathan kaikki kuulleet, että Obama voitti vaalit Twitterin avulla?

Twitterin kautta löysin myös Anne Rongaksen mainostamana brightkite -palvelun, jonka kautta on ainakin helppo luoda karttoja paikoista, joissa on käynyt. Tätä täytyy vielä maistella, mutta vaikuttaa lupaavalta.

Lopuksi haluan näyttää teille kuvan maitohorsmasta:

vaikka ei aivan Irwinin mallinen taida ollakaan.

Turun kirjastoissa on nyt kahtena "talvikautena" pyörinyt kirjaston, ammattikorkeakoulun opiskelijoiden ja vaihtelevien taiteilijaryhmien yhdessä pyörittämä Kirjastokaruselli. Kuluva kausi loppui karuselliin kirjastoautossa, joka oli parkkeerattu Turun Seikkailupuiston portinpieleen.

Aurinko ja melko tyyni sää hellivät sekä yleisöä että esiintyjiä -kirjastoautotapahtumat leviävät yleensä aina auton ulkopuolelle, sään salliessa. Käytäntö väljentää tunnelmaa, mutta tapahtumista pääsee nauttimaan useampi ihminen -jos tungosta sattuu olemaan : ).

Sukkashokkisakki roudaa ja pukeutuu.

 

Tervetuliaissanojen jälkeen tapahtuman aloituksena oli Sukkashokkisakki -ryhmän musateatteripläjäys, jossa käsiteltiin ainakin tykkäämistä ja pussaamista. Tärkeitä aiheita molemmat, ja repliikit ja laulut saivat yleisön nuorimmat nauramaan ja vanhimmatkin hörähtelemään.

Toinen ulkopuolisen tahon järjestämä elämys oli Nukketeatteri Piironginlaatikon (vanha kunnon) Kasper, josta äijän pelottavimmat eleet oli mukavasti minimoitu, lapset kun olivat enimmäkseen hyvin nuorta kulttuurinkuluttajaväkeä. Onneksi traitraitrallallaata oli tarpeeksi meitä vanhuksia varten...

Turun AMKin kirjasto- ja tietopalvelualan opiskelijat emännöivät (kyllä, kolme naista) tapahtuvaa joustavasti ja reippaasti, ja kannustivat lapsia vanhempineen osallistumaan arvontaan (hyvät palkinnot!) ja piirtämään tunnelmia Kirjastokarusellista.

 

Kysyin luvan kuvaan joutuneilta ihmisiltä :)

Amkilaiset lukivat myös satuja ja vinkkasivat kirjoja kaikille kiinnostuneille, näihinkin riitti väkeä kolmattakymmentä.

Suuri kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille, isäntänä saatoin tyytyväisesti katsella hyörinää päältäpäin ja tulipa ihan neuvonta- ja lainaustyötäkin tehtyä.

Ja kaikkein suurin kiitos, kumarrus ja hatunnosto niille Turun Kaupunginkirjaston työntekijöille, jotka ovat idean keksineet ja jaksaneet sitä kehittää ja kuunnella risuja ja ruusuja. Nimiä en laita, kun ei puhe ollut, mutta tiedätte kyllä kun kohdalle kolahtaa!

Mihin se kynä oikein meni?

Karusellissa pystyi myös osallistumaan arvontaan, jossa palkintoina oli teatteri- ja leffaliput sekä kirja. Kolmesta palkinnosta kaksi pystyttiin jakamaan paikan päällä. Hyvä.

 

Yleisten kirjastojen saavutettavuus ja/tai saatavuus perustuu useimmiten paitsi riittävän hyvään sijaintiin myös säännöllisiin ja riittäviin aukioloaikoihin. Entäpä jos kirjasto olisi auki vähän miten sattuu? Minulla on nyt siitäkin kokemuksia.

Kirjastomme resurssit kasvoivat maaliskuussa sen verran, että oli aika ryhtyä kokeilemaan kauan hellimääni ajatusta tilauspalvelusta. Halukkaiden päiväkotien, päiväkeskusten tms. kanssa sovittaisiin siitä, että kirjastoauto saapuu niiden luokse sopimuksen mukaan, mutta ei viikoittain. Yksittäiselle päiväkodille olisi varmasti mukavaa, että kirjasto tulisi pihalle joka viikko, mutta kirjaston kannalta ah niin tärkeät tehokkuusluvut voisivat tällä tavalla jäädä hiljalleen kiusallisen alas.

Olen nyt pyörittänyt kahdeksan viikon ajan systeemiä, jossa 2 koulua, 7 päiväkotia ja yksi mielenterveyskuntoutujien ryhmäkoti saavat kirjastoauton pihalleen aina sopimuksen mukaan 2-4 viikon välein. Koulujen sisällyttäminen tähän renkaaseen ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta kaupunkimme säästötoimet eivät oikein jättäneet muuta moraalista mahdollisuutta. Tulevaisuudessa yritämme siirtää nuo koulut muualle aikataulussamme jotta päiväkoteja mahtuisi enemmän.

Jos päiväkoteja on meininki palvella niin, että lapsetkin pääsevät kirjastoon, tarkoittaa se sitä, että kirjasto on avattava melko aikaisin eli auto lähtee vielä aikaisemmin liikkeelle. Kurahousuikäisethän menevät yleensä viimeistään klo 11 sisälle jotta ehtivät lounastaa ennen päiväunia. Päiväkodeille optimiaika käydä kirjastossa/kirjastoautossa sijoittuu tällöin aamuyhdeksän ja yhdentoista välille ja iltapäivällä puoli kolmen paikkeille.Yleensähän kirjastot avataan aamuisin aikaisintaan kello 10, mutta kirjastoautojen asiakkaat ja henkilökunta lienevät ympäri maan tottuneet aikaisempiinkin aikoihin.

Mutta kyllä on ollut kivaa! Olen saanut vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä vielä normaaliakin enemmän, eikä vastauksen tarvihe olla täsmävastaus tiedonhakukysymykseen, kunhan se huvittaa lapsia. Ja teatterinumero syntyy jo siitä, kun esitän veronkantajaa, joka haluaa kurakinttaat tms. käsineet pyykkikoriin heti ovella, poislähtiessä sitten arvotaan kaikille vaikka eriparivanttuut. Kun nuo em. koulut lasketaan pois tilastosta, tulee päiväkotien lainausvilkkaudeksi n. 75 lainaa per aukiolotunti, joka on ihan kelpo määrä kun yksin olen liikkeellä. Ja silti ehdin jutella lasten kanssa.

Päiväkotien askarteluaiheet ja teemat ovat yleensä melko hyvin selvillä etukäteen ja henkilökunnan kanssa on helppo sopia mitä matskua seuraavalla kerralla on mukana, kun toimeksiannon aikataulu on väljä ts. on aikaa etsiä materiaali.

Haja-asutusalueilla [kuten vaikkapa Tampereella ; D ] on tietysti ollut olemassa iät ajat systeemi, jossa kirjastoauto käy pysäkillä kahden tai neljän viikon välein. Meillä tämä nyt kuitenkin on uutta, ja uusi käynti päikkärissä sovitaan konkreettisesti joka kerta erikseen. Silloin voidaan ottaa huomioon retket, juhlat jne. Ei tule hukkakäyntejä (no koputetaan puuta, ei ole vielä tullut...).

Niin mielelläni kuin tällä rehentelenkin, on kuitenkin kumarrettava Oulun suuntaan, jossa pienkirjastoauton tultua tällainen toiminta on ollut vakiintunutta jo pitkään ja palvelun piirissä olevia päiväkoteja oli viime kuulemani mukaan yli 80 (tähän emme pääse, koska meillä on normaali 12-metrinen jota ei niin vain joka paikkaan viedä).

Toivottavasti homma jatkuu ja paranee.

 

 

 

Joskus mietin, kuinka on mahdollista suositella asiakkaille kirjoja, joita ei ole lukenut. Hyvin on mahdollista.

Omasta työstäni iso osa on henkilökohtaista neuvontatyötä, jota voisi verrata vaikkapa potilas- tai
vanhainkotikirjastotyöhön.
Silloin joutuu esittelemään ja kehumaan sellaistakin kaunokirjallisuutta, joka ei ehkä ole aivan omaa sydäntä lähinnä.
Onneksi yleensä ei tarvitse ihan randomilla mennä, uutuuksia ehtii ainakin vielä toistaiseksi kääntelemään käsissään ja vähän selailemaan.
Suosittelussa on lisäksi ollut suurena apuna kirjastossamme vuosina 2000-2007 tehty Kauno 2000 -projekti, joka myöhemmin poiki vielä rakenteilla olevan Kaunokirjallisuuden Verkkopalvelun.  Kaunoprojektissa kaikki suomeksi ilmestyvä kaunokirjallisuus oli jaettu vapaaehtoisille 2-3 hengen porukoille, jotka sitten kävivät läpi kaikki kohdalleen määrätyt romaanit ja asiasanoittivat ne. Itse kuuluin ryhmään A-E, joten minulla oli ilo tutustua läheisesti Elizabeth Adlerin, Maeve Binchyn, Barbara Taylor Bradfordin ja Catherine Cooksonin (mistä niitäkin kirjoja vielä sikisi, vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen?) tuotantoon.
Romantiikka-, Wendla-, Murgrönan-, jne. aktiivit älkööt nyt nousko takajaloilleen, en ole (ala-)arvottamassa em. kirjailijoita mitenkään. Uskokaa tai älkää, ikävä olisi ollut asiasanoittaa MacLeania, Andy McNabia jne. Mutta sukupuoleni ja nuoruudenvalintojen takia "toiminta"lajityyppi osuu helpommin kohdalleen. Toki tuossa projektissa tuli tutustuttua myös esim. David Baldacciin, hirveetä potaskaa, anteeksi vain.

 

Kun asiakkaalle esittää kierrellen ja kaarrellen kysymyksiä, minkähänlaisesta kirjallisuudesta hän mahdollisesti pitäisi, on mahdotonta paeta koneen ääreen näpyttelemään hakusanoja. Sun ammattitaitosi (kiitosMikaHäkkispronomini) nimittäin punnitaan aina siinä hyllyn ääressä, ritirinnan asiakkaan ja tämän rollaattorin kanssa. Sama pätee lapsiasiakkaisiin -varsinkin kun koko koululuokka tupsahtaa yhtaikaa sisälle, ja kaikki haluavat maailman hauskimman kirjan, jossa pitää olla joku eläin salapoliisina ja laseria ja välituntirakkautta. Lastenkirjoihin tutustuminen on onneksi hauskempaa -juuri edellämainituista syistä.

 

Mutta että lukisinko edelleen vapaaehtoisesti samoja (ja enemmän) vaaleanpunakantisia, kultakirjainselkäisiä romskuja... ammattitaidon nimissä? Varsinkin kun aiemmin hivelevistä "etsipäs nuori mies minulle jotain hyvää lukemista" -repliikeistä on jo usein jäänyt pois se sana "nuori" : ). Lisäksi monet varttuneet asiakkaat haluavat takuun sille mitä kotiinsa kantavat: "onko tämä kirja nyt VARMASTI hyvä?"

Pitkän sisäisen piehtaroinnin jälkeen päädyin tarjoamaan itseäni sarjisvinkkariksi erityiskoulun viitoskuutosille. Asiasta oli ollut puhetta Reetta Niemelän kanssa (kiitos rohkaisusta) jo pitkään, mutta rohkeuteni kerääminen otti aikansa.

Valmistauduin hommaan kasaamalla kotona työhuoneen lattian täyteen sarjiksia, joita sitten aloin karkeasti jakaa ryhmiin "itsestäänselvyydet", "muuten vaan pakko ottaa", "yllätykset", "tärpit" ja "ei sittenkään". Yritin pitää mielessä, että kuulijoiden ikäskaala on 11-14 jolloin sen nuorimman pojan ja vanhimman tytön henkinen ikäero saattaa olla kosmista luokkaa.

Tiedossa oli, että minulla on käytettävissä normaalin oppitunnin verran aikaa, ja toisaalta lapsijoukossa olisi vilkasta porukkaa, joka ei ehkä jaksaisi istua paikallaan koko kolmea varttia. Valitsin "luota onneesi" -strategian ja laitoin sarjikset ja muistiinpanoni järjestykseen, jossa aina joka toinen tai kolmas kirja olisi porukalle todennäköisesti tuttu. Ajattelin että mielenkiinto pysyisi näin yllä.

En halunnut paikalle mitään tekniikkaa vaan pyysin että voisimme istua puoliympyrässä tai matalilla penkeillä, jotta tunnelma olisi mahdollisimman tiivis. Tiesin, että meitä on tulossa koolle vain vähän yli 20 henkeä, ja tämä helpotti asiaa.

Saavuin paikalle hyvissä ajoin, mikä olikin tarpeen, sillä kannettuani sarjisbakaasia puoli kilometriä olin kahvikupin tarpeessa. Niinikään käteni ylettyivät maahan asti suorana seistessä.

Kun oppilaat, opettajat ja viittomakielen tulkit tulivat sisälle juhlavaimikäliemonitoimitilaan saatoin huokaista helpotuksesta: lähes kaikki oppilaat olivat naamoiltaan tuttuja kirjastoautosta. Enää ei tarvinnut siis jännittää kuin opettajia: tulisiko kulmien kohottelua tai vaivautunutta jalan nostoa toisen yli?

Aloitimme miettimällä, että mikä se sellainen sarjakuva oikein on? Vastauksia alkoi tulla välittömästi, viittaamalla puheenvuoroa pyytäen ja ilman. Jesh! Kyllä tämä tästä.

Olin iloinen kun maahanmuuttajatytöt kertoivat, että sarjakuvassa on ruutuja, puhekuplia jne. Vähän aikaa keskusteltuamme tuli hiljaisilta pojilta tieto, että juu, jotkut sarjakuvat ovat vain yhden rivin mittaisia ja jotkut pitkiä.

Aku Ankka parhaat sarjat -muodossa oli ensimmäinen varsinainen kohde, ja käytimme aikaa juttelemalla siitä, missä kaikkialla ja miten akkareita tehdään. Esittelin Barksin jälkeen jo edesmennyttä TK-Taikaviitta-lehteä, josta saatiin mukava pesäero perinteiseen Aku Ankkaan.

Homma eteni sitten parivaljakoiden (Asterix & Obelix, Lassi & Leevi, Piko & Fantasio, Viivi & Wagner jne.) ja tapahtumapaikkojen vertailulla (koti, kaupungin kadut, avaruus, Villi Länsi, takapiha jne.). Siteerasin välillä tekijöitä ja onneksi muistin Wagnerin ja entisen lukiokaverinsa kohtaamisen marketin lihatiskillä.

 

 

Kyselin aina uuden albumin kohdalla, kuinka moni sen tuntee jne. ja olin välillä hieman huolestunut, kun käsiä nousi liiankin paljon. Loppupuolella vinkkaamani Pyton ja Vastakarvaan sen sijaan saivat teini-ikään ehtineet tytötkin nojaamaan penkillä eteenpäin ja innostus heidänkin joukossaan kohosi selvästi. Kiitos Romare ja Conley, teihin kannatti luottaa!

Vilkuilin vaivihkaa seinäkelloa ja tein karsintaa lennossa, onneksi siis materiaalia oli enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi olin jättänyt ilmaa jokaisen vinkattavan albumin kohdalle, keskustelua syntyi joka välissä, myös aikuiset kertoivat omia sarjiskokemuksiaan...

Loppuhuipennukseksi kävi Jasso häntineen ja gourmetkokeiluineen -tuntematon lähes kaikille, mutta naurunkiherrystä alkoi kuulua.

 

Kun oli aika lopettaa, liki kymmenen oppilasta tuli matkalaukulleni selaamaan albumeita ja kyselemään lisää. Olin otettu!

Jälkikäteen harmittelin muutamaa karkuun päässyttä ajatuksenpätkää, mutta viittomakielen tulkki sai näin pitää hieman taukoa. Kai.

Kirjastotätipaita kävi visuaalisesta ilmeestä, en ollut sitä näiden oppilaiden nähden ennen pitänytkään.

Kiitos etukäteisvinkeistä Kauhutädille!

 

 Ruokalista:

 

Disney: Puhuva koira ja muita Aku Ankan parhaita

Taikaviitta 2000: Kalmansilmä

Goscinny: Asterix legioonalaisena

Morris: Apassikanjoni

Morris: Daltonit pääsevät hoitoon

Watterson: Ikuiset ystävykset

Franquin: Bretzelburgin radioamatööri

Juba: Ei banaaninkuoria paperikoriin!

Juba: Minerva -kukkia tohtori Kääkälle

Dixon: Hobitti I

Scott: Jere 8 -teinin elämä ja teot

Sfar: Pikku vampyyri menee kouluun

Roikonen: Jasso on super!

Romare: Pyton

Darby: Vastakarvaan

Värri: Mutasarja

Mézières: Liikkuvien vetten kaupunki

Christin: Taivaan asukkaat

Fry: Kun luonto kutsuu

 

 

...ja vielä kiitos Markku-sedälle kirjavinkkariblogilinkityksestä!  (...tsiis, mikä sana...)

 

Viola-bändin taannoinen ilmoitus siirtää julkaisutoimintansa kokonaan verkkoon, ilmaiseksi ladattavaksi on villinnyt mielikuvitustani monta päivää.

Musiikin puolella latailu, ilmainen tai maksullinen, on ollut arkipäivää Napsterin ajoista lähtien. Osin artistit ovat olleet latailua vastaan, osin puolella. Levy-yhtiöt ovat yrittäneet kuin narulla työntää tuonnemmas aikaa, jolloin ne joutuvat luopumaan määräysvallastaan kuka julkaisee, milloin ja minkä julkisuusarvon uusi levy saa. Tulokset ovat olleet nähtävissä jo jonkin aikaa.

Omakustannekirjailijoita lienee kaikkialla maailmassa, varsinkin täällä Suomessa. Perinteisesti kirjastot lienevät lähes ainoita ostajia näillä ruohonjuurimarkkinoilla, ja paikallisuus lienee yksi tärkeä valintakriteeri. No, Juha Vuorisen Diktaattori on poikkeus, joka todella vahvistaa säännön.

Mietin kuinkahan kauan mahtaa kestää, että omakustannekirjailijat luopuvat fyysisestä julkaisemisesta ja alkavat jakaa teoksensa verkossa, blogimuotoisena tai vaikkapa pdf-tiedostoina kotisivun yhteydessä. Rahaa ei ainakaan paljon vähempää voi tulla. Jos kirjastoihin menee vaikkapa viisi teosta ja loput 295 jää myymättä, on netto vielä sitä pehvanettoa.

Vuosia jatkokertomuksena ilmestynyt Minhin haarakonttori käy vähintään hyvästä esimerkistä "novelli-jatkokertomusmuotoinen-omaelämä-proosasta". Tai nythän kirjoittaja on vaihtanut palveluntarjoajaa tänne.

Tässä tullaan taas tilanteeseen, että verkkokirja ei vieläkään ole mukava luettava sängyllä kyljellään maaten. Mutta voihan vaikka blogia tulostaa paperille. Tulisiko niin tehtyä? Jos netistä löytyvä fiktio olisi mielenkiintoista?

 

Olin "minulle läheisen organisaation" johtoryhmän kokouksessa henkilöstön edustajana. Kokous on säännöllinen, ja usein (lue: jopa aina) siinä käsitellään - taloutta. Rahaa. Vaikkei osanottajilla oikeasti ole sitä rahaa minkä puutteesta puhutaan (siis, ei ole jotain jota ei ole? ymmärsinkö itsekään...).

Anyway, meitä on koolla siinä viitisentoista ihmistä, osa pomoja, osa ei. Suuri osa kokousajasta menee ihan järkevien ja ymmärrettävien asioiden esittelyyn, niistä keskusteluun, eteenpäin delegoimiseen tai ihan päätökseen asti.

Mutta tuntui (taas) lievästi oudolta, kun samassa työpaikassa olevat, POHJIMMILTAAN samaa työtä tekevät fiksut ihmiset riitelevät niukkuuden jakamisesta. Kokouksissa vallitsee näennäisesti hyvä ja keskusteleva henki, mutta heitettäköön minua kivellä, jos olen ainoa joka voi pahoin siitä kun sanotaan, että "ei me tulla toimeen y henkilöllä, mutta te kyllä pärjäätte, pärjäättehän?"

Olen aina ollut sitä mieltä, että organisaatio jossa työskentelen, on upea pyrkimyksessään ottaa koko henkilökunta mukaan päätöksentekoon, ja mielipiteitä kysytään jatkuvasti johdon taholta. Ei näin ollut yksityisellä puolella... silti voin huonosti kun jaettavana on vain eioota. Toisaalta, en malta pitää nokkaani poissa asioista, jotka koen tärkeiksi tai joihin koen pystyväni edes jotenkin vaikuttamaan.

 

Tässä tarvittaisiin ehkä Ritva Hokka-Ahdinkin peräämää keskustelua kirjastoalan eettisistä periaatteista, ennen kuin se jalka hukkuu. Ja katin villat, ei tarvita, ainakaan kirjaston sisälle. Meidän ihanat päättäjät pitäisi saada kuulolle.

Kaupunkiimme rakennetaan nyssitte kunnon koirapuisto (entisten muutaman kymmenen lisäksi) saareen jossa puskia riittää muutenkin, ja mahtavat yleisövessat förin viereen kun Tall Ship's Racen festarijengin täytyy päästä laskemaan olvinsa välillä ulospäinkin (olin joskus luvannut itselleni, etten aseta edes pikku pääkössäni vastakkain kaupungin rahankäyttökohteita, mutta nyt lipsahti).

Olen aloittanut tämän työurani kolmen päivän työsuhteella, jota seurasi pakkoloma. Saas nähdä alkaako pakkolomauutisia kuulua täällä Työn ja Tiedon Puistoissakin.

 

PS. Pro Library (kaikki kunnia aktiivisille kirjaston ystäville) on muuten valitettavasti väärässä osassa oikaisuvaatimuksensa yksityiskohtia:m & m -korvauspalvelu sisältää myös mahdollisuuden asiakkaiden käyttää verkkoa, toisin kuin he ovat perustelleet.

 

 

No niin.

Apulaiskaupunginjohtaja käytti otto-oikeuttaan kun kulttuurilautakunnan ehdotus oli valtuuston tahdon vastainen. Näin se kunnallinen päätöksenteko toimii, vaikka sitä eivät kaikki tahdo uskoa.

Kaupungistamme lakkaa kaksi kirjastoa. Plääh. Ja vaikka vieläkin tunnen itseni untuvikoksi tässä työssä, niin jo viidentoista vuoden ajan on työpaikan sisäisissä palavereissa, paikallisessa lehdessä ja paikallisessa teeveessä aina joku muistanut mainita, että näiden kohtalo on joko loppua tai yhdistyä johonkin toiseen kirjastoon. Näin nyt sitten.

Jos se on epäselvää, niin kyllä minä olen asiasta yhtä murheissani kuin Pro Kirjasto -härdelliin mukaan lähteneet.  Yksityishenkilönä erityisesti, työntekijänä... niin, mikä on raja?  Mutta sitä en tahdo ymmärtää, kun ihmiset heräävät tässä vaiheessa ja mankuvat, että "lopetetaan yhtäkkiä".

Mielenosoitusten ja nimienkeruun aika olisi ollut vuosia sitten. Itse valituista päättäjistä voi kukin ajatella mitä tahtoo, mutta jos ei ole käynyt äänestämässä, voi miettiä, olisiko kuitenkin kannattanut.

Kirjastopalveluiden saatavuus läheltä ei ehkä sittenkään ole ihmisten arjessa ensimmäisenä mielessä -silloin kun niitä palveluita on.

Yritän olla pelkäämättä ensimmäistä kertaa kun kirjastoautolla karautamme lopetettujen kirjastojen eteen. Toki ihmiset, jotka näillä alueilla meille tulevat, ovat tapahtuneen hyväksyneet ja päättäneet -kaikesta huolimatta- pysyä kirjaston asiakkaina. Mutta jotain laineita meidänkin ylitsemme näissä tapauksissa yleensä lyö.

Tämä vuodenaika houkuttelee auguurihommiin. Ainakin siteeraamaan. Mika Mannermaan "Jokuveli -elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa" ilmestyi jo ajat sitten, mutta olen viihtynyt sen parissa joulukuun, lukien uudelleen pätkiä sieltä täältä. Jokuveli on skenaario siitä, millainen meidän Keski-Maan hyvinvointi-ihmisten infoähkysuhde toisiimme on hetken päästä, vuoden, viiden, kymmenen, tai jopa nyt. Jokin aika sitten tällaisen kirjan (hmm, on muuten kirjamuotoinen ja ihan paperilla) sisältö ei minua niin kauheasti olisi heilauttanut, mutta nyt sen lukeminen tuntuu hyvin kiehtovalta. Jotenkin osa kirjastotyöstä, Flickr, LibraryThing, Slideshare, blogit, Messenger, FB jne., koko verkkotodellisuuteni, tuntuu olevan Mannermaan kynän toisessa päässä. Pelottavaa? No, ei. Ehkä.
Yksinkertaisimmillaan MM:n kirja on kuvaus siitä, millaista ehkä on elää maailmassa jossa yhä vähemmän asioita hoidetaan muualla kuin verkossa. Jokuveli näkee jäljet jotka jätämme. Seuraako se/hän jälkiämme, on sattumanvaraista, mutta aina joku huomaa pikku tekosemme. Läpinäkyvyys lisääntyy hyvässä ja ehkä-ei-niin-hyvässä. Onhan sitä vähän miettinyt mitä tietoja itsestään levittelee, mutta ehkä kannattaa pohtia aina välillä uudelleen.
Omasta verkkotodellisuudestani suuri osa on tällä hetkellä vapaaehtoista, harrastuspohjaista.
Se ehkä lisää tai pitää yllä valmiuksia tarttua uusiin sovelluksiin jos ja kun sellaisia tulee. Kunnallisvaalien verkkoäänestyshän johti tällä erää irtisanomisiin, mutta kyllä se tulee... Mutta missä vaiheessa, minkäikäinen olen, kun "henkilökohtaiseen informaatioassistenttiini" [ent. tietokone ; ) ] tulee päivitys tai sovellus jota en enää opi käyttämään. Toivottavasti jälkikasvusta on silloin apua.

Mielenkiintoinen on myös Mannermaan tapa esittää nykyisiä, olemassaoleviin rakenteisiin ripustautuvia yhteiskunnallisia toimijoita kohtaavia ongelmia. Vielä tällä hetkellä Kolmelle Suurelle Puolueelle on kauhian tärkeää, onko kannatus 23,0 vai 23,5 prosenttia. Mutta kun me jakaannumme identiteeteiltämme aina vain pienempien vähemmistöjen ja yhteisöjen jäseniksi, moiset asiat eivät pian liikuta enää edes Tarmo Ropposen työn jatkajia. Työmarkkinajärjestöjenkin (tosiasiallinen) legitimiteetti alkaa vaikuttaa samasta syystä aika ohkaiselta.
Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä.


Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi ja vastapainona Mannermaalle FANTASTINEN, UPEA kirja, joka lienee lähetetty Euroopan ja Pohjois-Amerikan kaikkien koulujen uskonnon- tai bilsanopettajille. Atlas of Creationism! Harun Yahya, turkkilainen luomisoppia puolustava ilmeisen rikas herra on tämän teoksen takana. Teos on upeasti kuvitettu, painaa varmaan 12 kiloa ja kumoaa kaikki Darwinin ja kumppanien teoriat ja hömpsötykset! Onnistuin tänään pitelemään käsissäni tätä luomistieteen kruunua!
Upeaa! (sääli, ettei kirjaan ole painettu ISBN-numeroa... ei näemmä myöskään ole hankittu meidän kirjastomme kokelmaan...)

kuva Flickristä, tekijänä gravitywave. Joitakin oikeuksia pidätetty.

Niin siis Mannermaan kirjalla ja tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään, mutta näin juhlakauden keskellä sallittaneen lievä irrottelu.

Hyvää uutta vuotta!

Tunnen oloni vähän epämukavaksi. Syynä ei tällä kertaa ole yleismaailmalliset virukset kuten ympäristö- talous- tai ihmisoikeusongelmat (tai ehkä osin sittenkin tuo viimeksimainittu) tai henkilökohtaiseen elonpiiriin kuuluvat probleemat.
Ongelma on siinä, että minun pitäisi varmaan olla yksiselitteisesti pahoillani, harmissani, loukkaantunut, barrikadillekapuamishalukas, vihainen kansalainen ja kirjastoammattilainen.

Tässä kaupungissa aiotaan lakkauttaa kaksi kirjastoa. Päällimmäisiä syitä ovat ilmeisesti seuraavat:
1) valtuusto kiristää ohjelukua (so. rahaa) pienemmäksi 2) uuden pääkirjaston edellytetään olevan auki mahdollisimman paljon 3) lakkautettaviksi määrättävät kirjastot ovat melko lähellä pääkirjastoa.

Okei, joo: on ihan aunuksesta, että kulttuuripääkaupungilla ei ole älliä satsata kaupunkilaisten eniten käyttämään kulttuuripalveluun. Fakta. Muutamalla muulla samaa suuruusluokkaa olevalla kaupungilla on vähintään saman verran lähikirjastoja. Toinen fakta. Näiden alueiden asukkaat ovat oikeutetusti vihaisia ja surullisia. Kolmas fakta. Näiden kirjastojen henkilökunta tuntee itsensä varmasti heittopusseiksi, ja voi tuntua siltä, että omalle työlle ei anneta arvoa ylemmillä portailla. Neljäs fakta. (ja jos joku työntekijä on katsonut eteenpäin ja hankkiutunut aikaisemmin muihin tehtäviin tai toiseen toimipisteeseen, voi hänestä tuntua entisajan rotalta ennen laivan uppoamista)

Mutta: olen itse ollut töissä tässä samassa puljussa 15 vuotta (juujuu, eikä päivääkään vanhennuttu, heh) ja ainakin oman urani alusta saakka on ilmassa ollut tuo ajatus tai uhka, että nämä kaksi kirjastoa loppuvat. Koko ajan on ikäänkuin vain odotettu, että kun pääkirjasto pystyy palvelemaan kunnolla koko keskusta-aluetta, saavat M&M mennä.

Ja miksi itse tunnen oloni epämukavaksi, kun en kerran edes ole töissä kummassakaan noista kirjaamoista?
No, ihan turha mun on ainakaan jessustella mistään asiakasnäkökulmasta, objektiivisuuteen on minkään alan ammattilaisen (kröhöm) turha vedota omaa tonttiaan koskevissa asioissa, eikö?
Mutta kun ajattelen kyseisten kirjastojen henkilökuntaa, niin on se kumma, jos ei ole ollut jotenkin turhauttavaa olla niin monta vuotta töissä paikassa, jonka tulevaisuutena on ehkä "Pub Vanha Kirjasto".
Toki toki, positiivista uhmaa tällaisesta tilanteesta voi nousta, mutta miten tällaista kirjastoa vaikkapa kehitetään?

Se miksi tunnen möykyn mahassani, johtuu siitä, että jotenkin hurskaasti ajattelen noiden kollegojeni työnteon muuttuvan mielekkäämmäksi, kun he menevät töihin sellaiselle osastolle, joka nyt ainakin teoriassa on olemassa tästä eteenkinpäin. Mutta kun minusta jotenkin tuntuu, että näin on väärin ajatella, koska "oma työpaikka ja oma kirjasto ja sitoutuminen ja blaa blaa blaa".

Mitä nyt? Sirottelenko tuhkaa päälleni koska olen junantuoman kaupunginjohtajan kuuliainen sätkyapina?
Voi tietysti olla, että samanmoinen tilanne osuu kohdalleni vielä omalla työuralla. Ans kattoo.

Uimakaverini on toimistopäällikkönä ultramodernissa konsulttifirmassa. Paikallisessa yksikössä on kolmisenkymmentä työntekijää. Kemian maisterius takataskussa on riittänyt hienosti (!) bisneksen saamiseksi rullaamaan, toimiston tulos on tämän kansainvälisen firman Pohjoismaiden paras. Kahtena vuonna peräkkäin on kaikille työntekijöille maksettu joulukuussa ylimääräinen kuukauden palkka (kuvitelkaa, hei, kollegat).
Olen kuitenkin aistinut krooliystävästäni, että kaikki ei ole kohdallaan. Tarpeeksi pitkän ja kostean saunaillan lopulla hän sitten saikin kakistettua ulos ongelmansa: työpaikalla on uupuneita ihmisiä. 33-vuotias nainen oli joutunut ensin burnoutin kouriin ja pitkälle sairaslomalle. On nyttemmin vähän toipunut mutta ei kuulemma ole mitään takeita siitä, että tulee palaamaan työelämään. Lievempiäkin tapauksia on muutamia.
Syyllisyys tietysti painaa ystävääni: ei hän ole saanut työnohjausta tai koulutusta orastavien uupumusten tunnistamiseen. Nyt olen itse hänestä huolissani, kolmen lapsen isästä joka remontoi ikivanhaa tölliä.

Kuvitelkaa millainen tilanne voi syntyä työpaikalla, jossa ei voida edes rahallisilla bonuksilla kompensoida työntekijän (ainakin osittain) vapaaehtoista uhrautumista. Tai jos työn tuotto ei ole tavanomaisimmilla matemaattisilla suureilla mitattavissa.


Huu, työelämämörkö sillan alla (lähde: Jamokerin kuva-albumi Flickrissä, oikeasti tämä on Troll Under a Bridge, Seattlessa).

Työ, josta saa tyydytystä ja iloa, antaa parhaimmillaan paukkuja myös jaksamiseen muussa elämässä -ainakin itse uskon näin. Sama toimii tietysti myös päinvastoin, hyvässä ja pahassa.

Olen auttamatta myöhässä ajankohtaiskeskustelusta joka nousi Savukeitaan julkaistua Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. En kuitenkaan malta olla siitä vaahtoamatta, nyt kun Pravdan toimittaja, kirjailijana debytoinut Anu Silfverberg loihe lausumaan, että "Vihan ja katkeruuden esseet pitäisi jakaa valtion kustannuksella joka kotiin".
Olen nyt lukenut tuon kirjan kertaalleen ja kahlannut uudestaankin joitain kohtia. Nylén ärsyttää minua tekstillään -hän on nimittäin oikeassa asioissa joihin hän puuttuu [tai no, en ole tutustunut Jarvis Cockerin (Pulp/sooloura) lyriikkaan eikä Morrisseykään (The Smiths/sooloura) ole ahkerimmin kulunut levylautasellani. Morrisseyn tekstit ovat toki hyviä -mutten vanno että olen ymmärtänyt ne.].

Nylén saa tällaisen mielestään liberaalin, humaanin, filantrooppisen miesfeministi -wannaben tuntemaan olonsa 130-kiloiseksi Urheiluruudun, Veikkaus Oy:n, Jim-teeveen ja Atrian suurkuluttajapunaniskaksi.
Nuoruuden kahdeksan kasvissyöntivuotta, menneet ja tulevat maailmoja syleilevät adressit, roposet ja vapaaehtoishommat riittämättömiä, triviaaleja, huonosti harkittuja ja väärin kohdennettuja...
No joo, tietysti, olen nyt mukavuudenhaluinen keskiluokkainen, yritän muistaa.

Voisiko Nyléniä verrata Pentti Linkolaan? Sikäli kyllä, että Nylén osoittaa ihmisen (valkoisen heteroseksuaalimiehen) olevan kaiken pahan takana (Linkolan en tosin muista ikinä maininneen naisia erikseen).
Tämän toteamiseen ei tietenkään tarvita suurta ajattelijaa, mutta Nylénin voima onkin siinä, että hän pystyy kirkastamaan entisestään selvältäkin tuntuvat asiat (so. asiat jotka maailmassa väärin).

Eniten minua pistävät ajattelemaan osuudet, joissa naisia raaka-aineena käyttävä mediateollisuuden haara ja eläimiä raaka-aineena käyttävä elintarviketeollisuus rinnastetaan. Vaikea olla eri mieltä -vaikken enää edes ole vege.

Nylén lähestyy aiheitaan negaation kautta, mikä on vallitseva tapa yhteiskuntakriitikoiden (heh, kuinka muutenkaan) keskuudessa. Toki kirjan otsikointikin velvoittaa siihen.

Ajatellaan Silfverbergin ehdotusta: Vihan ja katkeruuden esseet jaetaan jokaiseen suomalaiseen kotiin. Miten käy? Kuten Kodin Sähköturvaoppaalle. Osa lukee tarkasti, osa heittää paperinkeräykseen ja punaniskahetero lihapiirakan ja kurkkusalaatin jämien kanssa sekajätteeseen.

Kannatan silti Silfverbergiä! Ja kun Nylén kirjoittaa seuraavan esseekokoelmansa positiivisemmaksi säilyttäen saman näkövinkkelin, on hän kuningas!